Se ei enää koskaan saa mua kokonaan

Alkaa tapahtua. Kaikki ne kliseet, joissa kerrotaan, että vielä jonakin päivänä kaikki on toisin. Erokliseet, vaikeiden aikojen latteat lauseet ja miten ne sekoittuvat kaikessa pelossa ja epäuskossa. Miten sitä pelkää, ettei mitään enää koskaan muttei kai lakkaa kuitenkaan täysin uskomasta uuteen aikaan. Miten hyvät käänteet tulevat yhtä yllätyksellisten nurkkien takaa kuin epäonnisetkin. Ne tiedetään.

Totta ne on.

Huumaannun kevään valosta kaupungin yllä. Tanssin aamuun asti baarissa tahmealla tanssilattialla ihan liian humalaisten ihmisten seassa ja hymyilen hymyilen hymyilen ja ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin uskon ne sanat, jotka tiukasti silmiin katsoen sanotaan, sun kaltaisesi voisi saada kenet tahansa paljon paremmankin, kuin sen ensimmäisen vastaantulevan tytön, joka vähän osoittaa kiinnostusta. Hetkittäin jään kuuntelemaan itseäni ulkopuolelta selittämässä jostain maailman tärkeimmästä asiasta, miten ääneni nousee ja sanat ryöppyävät hengästyneinä toisiinsa sekoittuen, miten suojamuurit varkain laskevat ja siinä näen taas itseni, siinä, minä, ja muistan millainen olenkaan ja miltä tuntuu antaa muidenkin nähdä se ja luottaa siihen, että ehkä sittenkin ne hyväksyvät ja olen jotain. Kohoan kepeästi varpailleni halauksiin aina tullessa ja lähtiessä enkä enää jäädy ja hämmenny jatkuvasti. Yritän imeä ihmisistä ympärillä sitä hyvää, joka rakentaa minua uudelleen vahvempana ja pitää minut tässä. Etten koskaan enää katoaisi kokonaan.

Tervetuloa takaisin. Jää tämän kerran, pysy mun kanssa, jooko? Pysy niinäkin päivinä kun kaikki yhä romahtaa.

Joskus tanssitaan pitkin katuja. Vähän väliä havahdun siihen, että olen elossa.

Vanhan elokuvateatterin pimeässä, valkokankaalle tuijottaen, hetkeä ennen yhden maailman hienoimman elokuvan alkamista uskallan sanoa sen vanhalle ystävälle ensimmäistä kertaa ääneen. Mä olen selvinnyt tästä.

Kai kaikesta voi selvitä. (Paitsi siitä, huomauttaa joku jossain, enkä voi väittää että se on väärässä. Tiedän etten ole kuivilla ja kaikki voi hajota käsiin ihan koska tahansa enkä varmaan koskaan pääse siitä tunteesta, että tapahtui mitä tahansa, pelaan vain aikaa ennen seuraavaa romahdusta.)

Helvetinvuosien jälkeen tulee kevät, jona murehdin aikuisten murheita. Kasautuvia töitä, aliarvostettua työpanostani, palkankorotuksen pyytämistä. Yhtenä iltana nukahdan kuristavaan riittämättömyyden tunteeseen, etten koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä mihinkään. Samana yönä ystävä viesteissään ilmoittaa puhuneensa puolestani mahdollisessa työpaikassa. Reilua viikkoa myöhemmin puoliksi vitsillä heitetty idea on muuttunut todeksi mahdollisuudeksi ja istun työhaastattelussa paikkaan, joka tilanteessani kuulostaa unelmalta. Olen alkaa itkeä, kun kuulen kuukausipalkan olevan mahdollinen ja neuvoteltavissa oleva asia. Mikään ei ole varmaa, mutta jo pelkkä mahdollisuus ja ajatus, että saattaisin ehkä olla paikkaan juuri sopiva. Tai että edes selviän työhaastattelussa kaikkien näiden vuosien jälkeen eikä minua naureta sieltä ulos.

Murehdin yhä lastenkin asioita, mutta jollain tapaa vahvempana ja vakaampana, tietoisesti, huolehtien. Vakauttamisryhmän viimeisessä seurantatapaamisessa istun ensimmäistä kertaa läsnäolevana keskustellen ja kertoen mielipiteitäni, samaan aikaan käyden rauhoittavaa dialogia pääni sisällä, pitäen huolta itsestäni. Ensimmäistä kertaa koko tapaamisen aikana ei tule niitä hetkiä, että haluaisin tappaa ryhmän miesohjaajan, jos hän erehtyy vilkaisemaankaan minuun päin.

Tasapainoilen vähän ylikierroksilla kaiken kanssa. Nukun liian vähän enkä oikein osaa huolehtia itsestäni kaiken muutoksen ja hämmennyksen keskellä. Hetkeäkään en silti ole miettinyt, pystynkö lopulta tähän ja millaisiin ongelmiin se minut voi viedä. Tämä täytyy vain katsoa. On pakko uskaltaa, kävi miten kävi. Jos joku, edes yksi ihminen, uskoo minuun.

Hoen itselleni jatkuvasti, että mun täytyy antaa tämän kaiken viedä mukanaan ja muuttaa elämäni.

Kaikki on yhtäkkiä niin pelottavan hyvin.

Vääränlainen selviytymistarina

Luettuani joskus alkutalvesta viimeisimmän lääkärinlausunnon kävelin pitkään halki kaupunkia tajuamatta mistään mitään. Tuntui jotenkin ihmeelliseltä, että olen siinä ja kävelen kadulla ihan niin kuin kaikki muutkin, se lausunnon ihmisraunio, jonka ennuste todetaan täysin toivottomaksi ilman hoitoa. Joskus tuntuu käsittämättömältä olla silti yhä ihminen, parin viime vuoden, tai kenties koko elämäni aikaisten tapahtumien jälkeen. Elää vielä, tai sitten jo, jollain tapaa näennäisesti normaalia elämää. Miten koko tämä sotku ristiriitoineen voi olla totta ja mahtua yhteen ihmiseen. Usein se on hirveän hämmentävää.

Tuskin kukaan uskoisi jos tietäisi.

Asiakkaat, jotka jäävät kiinni varsin hurmaavaksi hioutuneeseen asiakaspalveluhymyyni aavistuksen liian pitkäksi aikaa ja ihastelevat lähes yliluonnolliselta vaikuttavaa muistiani (mikä paradoksi!) ja kykyäni huolehtia kaikkien asioista. Tuskin työnantajanikaan, joka nykyään paikan pomoa kysyttäessä saattaa toisinaan leikillisesti viitata suuntaani. Puhumattakaan yhdestä hankalimmista esimiehistäni, jonka syöksyessä pyörremyrskynä sisään vaahdoten jostain kaikilta huomiotta jääneestä muka maailman tärkeimmästä pikkuseikasta, voin vain varman voitonriemuisena todeta moisen itsestäänselvyyden tulleen jo hoidetuksi.

Mitä ne ajattelisivat jos tietäisivät?

Usein päivän jälkeen jo työpaikan ovella tekee mieli kääntyä takaisin, hoitaa vielä yksi asia, viivytellä, jäädä vielä hetkeksi roikkumaan siihen illuusioon, että olen ihan tavallinen ja pystyn tekemään asioita. Mitä tahansa, ettei tarvitse astua ulos ja palata täydelliseen merkityksettömyyteen, tyhjään kotiin, jonnekin missä kukaan ei odota eikä välitä, elämään jossa en ole yhtään mitään.

Osaan roolini ja esitän sen niin hyvin että usein uskon siihen itsekin. Ehkei se aina edes ole rooli: on totta että osaan työni ja olen siinä ihan hyvä. Pystyn tekemään monia asioita, vaikka osa kaikesta tapahtuukin pohjimmiltaan vahingollisen automaation varassa. Löydän itseni aina ostamasta itselleni merkitystä suorituksilla ja käymästä kauppaa vähän liian tärkeillä asioilla. Myönnän jääneeni siihen kiinni ja tiedostan, ettei tässä olla ihan kestävällä pohjalla. Sen kertoi kyllä joulun ajan toipuminen, joka vaati melkein pari viikoa sängyn pohjalla vain todella tärkeimmät ja merkitykselliset asiat hoitaen, tietyt alkuvuoden epätoivonhetket kaikkine sairasteluineen ja nyt mystinen selkävamma, joka pakkolevon ja itseni kuuntelun myötä alkaa vähitellen hellittää otettaan. Tiedän totuuden olevan, ettei tämä kuvio nyt mene ihan niin kuin hyvä ja terveellistä olisi. Osaan lukea merkkejä, mutten osaa toimia niiden vaatimalla tavalla. Jokin ympärilläni tuntuu alati kiristyvän. Umpikuja.

Rakennan väärien asioiden varaan. Tai joidenkin oikeiden, mutta väärällä tavalla, täysin kestämättömästi.

Se ikuinen kysymys. Olenko mitään jos en tee mitään?

Olenko mitään jos en tee töitä? Kyllästyvätkö valmentajani minuun jos en kehity, jos en tule koko ajan vahvemmaksi ja nopeammaksi ja opi riittävän nopeasti kaikkia uusia taitoja, joita jo tässä vaiheessa pitäisi osata? Yritänkö tarpeeksi, jos edistyn kaikissa asioissani näin hitaasti? Pitävätkö kaikki ympärilläni ajoittaisia vammoja vain tekosyinä ja omana vikanani, jos en osaa itse parantaa niitä ajoissa? Onko minulla mitään arvoa niinä päivinä kun olen ihan hajalla enkä jaksa mitään? Voivatko ihmiset, mahdolliset ystävät pitää minusta niinä päivinä kun en jaksa hymyillä nauraa ja hullutella loputtomiin? Jos en osaa tanssia, jos en tempaudu huolettoman kepeästi kesken tanssitunnin johonkin spontaaniin kontakti-improvisaatiohullutteluun vaan jäädyn paikoilleni heti siinä hetkessä kun toisen hikinen olkapää koskettaa omaani? Jos en vain osaa olla tarpeeksi kepeä ja hauska ja huoleton ja kiinnostava? Miten tällainen täysin merkityksetön elämä voisi olla kiinnostava? Mitä jos en vain jaksa olla joka päivä, olenko yhtään mitään? Autanko tarpeeksi muita, kannustanko, olenko vain liian negatiivinen ja lannistava? Ansaitsenko edes elää, jos en saa aikaan mitään hyvää kenenkään elämässä?

Se on ihan hullu maailma elää. Mikään ei riitä. Mikään ei johda mihinkään.

Miksi ihmeessä välitän siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat? Koska ja mistä tämä käsittämätön vahvuus- ja kulissileikki ja kilpajuoksu oman huonouteni kanssa on alkanut? Loppuuko se koskaan?

En tiedä miten murtaa sitä. En vain osaa. Yritän ottaa niitä askelia ja olla vähän rehellisempi, mutta ihan liian usein löydän rikkinäisen tytön liian äänekkään naurun takaa. Ei kuulija pysty suhtautumaan mitenkään tarinaan, jonka kertoja ei ole läsnä. Vastassa on vain hämmentyneitä katseita ja nopeita puheenaiheen vaihtoja. Kaikki kommunikaatio putoaa tyhjyyteen: "--- vakava, vetäytyvä, kriittinen ja erittäin pessimistinen. Dissosioiva; vuorovaikutus jää tyhjän päälle", totesi lääkäri lausunnossaan.

I really haven't always been like this 
I really am a hopeless optimist

Miten opettaa tunnekuolleella ironialla, vittuilulla, manipuloinnilla ja hyökkäämällä puolustautumaan kasvatettu lapsi kommunikoimaan uudella aidolla läsnäolevalla tavalla? Miten lopettaa kulissielämä?

Ehkä tämä ei ole selvitytymistarina. Vain ihan vääränlainen selviytymistarina.

Vakauttamisryhmä päättyi jokin aika sitten. Muistan miten ennen ryhmän alkamista mietin sitä suurin piirtein viimeisenä oljenkortena ja lottovoittona ja mahdollisuutena päästä viimein asioiden kanssa eteenpäin. Toivoisin voivani sanoa viimeisen puolen vuoden muuttaneen asioita.

Ei ryhmä missään tapauksessa huono tai hyödytön kokemus ollut, mutta jotenkin odotin siltä enemmän. Ajoitus sille ei ehkä kuitenkaan ollut paras mahdollinen, mutta kukapa olisi voinut ennustaa monen tahon varmana pitämän terapian hylkäämistä ja kaiken energian tuhlautumista byrokratiasekoiluun. Kaiken epävarmuuden keskellä oli usein lähes mahdotonta keskittyä ryhmän kannalta olennaisiin asioihin. Taas jäin liian yksin pintaan nousevien asioiden kanssa täydessä hämmennyksessä, kun yksilöterapia-ajatkin kuluivat kaikki vain Kela-asioiden selvittelyyn. Olisin tarvinnut ryhmään osallistumisen ja siellä eteen tulevien asioiden kanssa enemmän tukea, mikä ei tässä kohtaa ollut mahdollista. Ryhmässä oli myös monia asioita ja järjestelyjä, jotka itselleni eivät toimineet parhaalla mahdollisella tavalla.

Toivoisin voivani olla sellainen, joka pystyy heittäytymään, avaamaan itsensä, jakamaan ajatuksensa ja joka antaa ja saa irti ihmeitä. Tekisin kiltisti typeriltäkin tuntuvat mielikuvaharjoitukset enkä menisi paniikkiin aina kun joku mainitseekin sanan rentoutus. En aina turhautuisi asioiden toistoon, jatkuvaan kiireeseen ja epäloogisiin rakenteisiin sekä palikkamaiseen psykoedukatiivisuuteen, vaan yksinkertaisesti ottaisin irti sen minkä pystyn. En jäisi kiinni yksinkertaistavaan puheeseen enkä joutuisi aina olemaan se, joka jaksaa länkyttää stereotyyppisistä sukupuolikäsityksistä ja heteronormatiivisuudesta. En joutuisi jatkuvasti hillitsemään itseäni tenttaamasta ryhmää vetävältä psykiatrilta uusimmasta tutkimustiedosta ja haluaisi vähän väliä vaatia lähdeviitteitä. En olisi niin helvetin älyllinen ja peloissani ja piiloutuisi aina viileän akateemisen analyyttisyyden taakse. En kuittaisi kipeimpiä asioita nauramalla sarkastisesti ja tekemällä taas yhden vähän liian terävän huomautuksen.

Ehken tiedä, toivonko todella. Mutta on minulla vielä kipeästi opittavaa.

Ehkä jokin on silti muuttunut, vaikkei mitään kovin suurta ja ihmeellistä voi sanoa tapahtuneen. Olen saanut vähän enemmän varmuutta etsiä ja kulkea omia teitäni läsnäolon opettelun ja oireiden hallinnan kanssa. Ryhmät myös terveellisellä tavalla muistuttavat, etten ole yksin, ja on aina hyväksi nähdä olemassa olevan muitakin, jotka joutuvat tappelemaan samojen asioiden kanssa. Ehkä myös uskon nyt itseäni vähän enemmän nähtyäni, ettei minua naurettu sieltä pois eikä kukaan vähätellyt oireitani missään vaiheessa. On olemassa myös ammattilaisia, joille nämä asiat ovat totta. Ehkä minäkin voin olla vähän enemmän totta.

Vakauttamisryhmän jälkeen olisi ollut vielä mahdollisuus jatkaa jonkinlaisessa jatkoryhmässä. Mietittyäni asiaa tein päätöksen olla osallistumatta tällä kertaa. Ehkä on tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä, mutta tuntuu että tarvitsen vielä aikaa kaiken aiemman työstämiseen eikä ehkä ole mielekästä lähteä jatkoryhmään vain turhautumaan. Se nyt vain tuntui oikealta päätökseltä. Tai sitten vain haluan lykätä jonnekin mahdollisimman kauas taas sen piinallisen mahdollisuuden, ettei tästäkään ollut ratkaisevaa apua.

Yli kahden vuoden tappelun Kelan kanssa voinee viimein julistaa päättyneeksi - toistaiseksi. Tuijotan epäuskoisena kaikkia myönteisiä päätöksiä enkä uskalla vastata yhteenkään Kelasta tulevaan puheluun tai terapeutin tekstiviestiin, sillä pelkään kaikkien tehneen virheitä ja pyörtävän vielä päätöksensä. Jos seuraava kiero sattuma onkin yhä aivan nurkan takana ja kaataa taas hetkessä kaiken. Tuntuu mahdottomalta uskoa mitään, ja helpompaa on vain olla ajattelematta asiaa ja roikkua jossain viime aikojen tyhjäpäisen irrallisuuden, jopa hyvinvoinnin, rippeissä.

Teen laskelmia siitä, mitä terapiasta jää korvausten ja hoitotuen jälkeen kuukaudessa maksettavaksi ja viivan alle piirtyvät numerot saavat minut nauramaan ääneen. Ulkoisesti asiat ovat pelottavan hyvin. Saako tällaisessa tilanteessa edes olla?

Tietenkin elämässä vallitsee melkoinen kauhun tasapaino. Pelaan yhä pelejä jaksamisellani, ostan itselleni merkityksellisyyttä tekemällä ja suorittamalla, ja siivoan kiireellä näkymättömiin asioita, joita pitäisi kohdata ja käsitellä. Myös työn tuoma taloudellinen huolettomuus koukuttaa vahvasti, vaikka sekin on osittain valheellista kaiken asumistuen takaisinperinnän keskellä. Jos jatkan tätä tahtia, on minun Kelan näkökulmasta oltava todenäköisesti ensi vuoden alussa työkykyinen kokopäivätyöhön tai keksinyt jonkinlaiset ammatilliset koulutussuunnitelmat. Vähintäänkin on varmaan oltava valmis luopumaan moisesta taloudellisesta kevytmielisyydestä. Hengästyttävää, sillä edelleenkään en juuri pysty ajattelemaan tulevaisuutta.

Alkuvuoden olen voinut oikeastaan aika hyvin. Niin kuin aina silloin kun terapia on ollut katkonaista ja epäsäännöllistä. Niin kuin hyvinvointia nyt voi olla välttäminen ja täydellisen irrallinen, merkityksetön ja tyhjä oleminen, joka selviytyy pitkälti automaatiolla päivästä toiseen. En tiedä, onko se dissosiatiivista olemista, vai vain pelkkää ei-ajattelemista ja tietynlaista tyyneyttä ja tyytymistä tähän tilanteeseen. Kestävä pohja millekään se ei kuitenkaan ole. Välillä herään miettimään, miten pitkälle ihminen voi elää ilman minkäänlaista näkymää tulevaisuudesta. En silti ole ajatellut kuolemaa, enkä edes muista koska viimeksi olisi ollut näin pitkää ajanjaksoa pakenematta jatkuvasti ajatukseen siitä, että kaikki voisi vain loppua. Viestiihän se toisaalta myös jonkinlaisesta toivottomuudesta, sillä en ole liioin jaksanut ajatella elämääkään.

Se on ristiriitaista ja osin valheellista, mutta kutsun sitä silti jollain tapaa hyvinvoinniksi. En ole unohtanut niitä aikoja, joina olisin antanut mitä tahansa vaihtaakseni kaiken ahdistuksen tyhjyyteen.

Siksi kai ajatus vähän eteenpäin siirtymisestä ja terapiatyöskentelyyn sitoutumisesta viimein ilman tukisekoiluja ja jatkuvia häiriöitä pelottaa. Epäilen jatkuvasti voimieni ja toivon riittävyyttä. Kaikki menneet hoidotkin painavat yhä: vuosien aikana minulle on kasvanut käsitys, että terapia tarkoittaa silkkaa kidutusta eikä siitä ole ollut helppo päästä eroon, vaikka tämä kerta kuinka näyttäisi erilaiselta kuin mikään muu tähän mennessä. Eniten pelkään kai kaikkia niitä asioita, joista pitäisi uskaltaa puhua. Puhua, kun kaikki sanat tuntuvat vääriltä eivätkä tavoita mitään. Kun vastassa on toinen ihminen, ilmiselvä vaara.

Tunnen kaiken rakoilevan ja jossakin on jotain jatkuvasti.

Epämääräiset lihasjumit selässä muuttuvat kipeäksi pisteeksi alaselkään ja alkuvuonna heikoksi käynyt vastustuskykyni murenee taas. Iltaisin olen levoton ja täynnä väreilevää ahdistusta ja häiritseviä asioita enkä saa unta. Vähän ajan päästä öinen heräily alkaa pian uudelleen. Mieli käy ylikierroksilla ja joudun taas syömään rauhoittavia. Jään tunneiksi jumiin koneelle ja sohin googlea sokeasti aina niillä samoilla hakusanoilla jaksamatta lukea mitään vastaantulevaa. Ihan kuin voisin syöttää itseni hakukoneeseen ja saada selville mitä on tapahtunut. Yritän kai silti eikä se varsinaisesti paranna oloani. Tämän takia en ole pysähtynyt, ajatellut.

Ajatus siitä, että tulen terapian myötä voimaan taas huonosti seuraavat kolme vuotta, kauhistuttaa. Ei minulla ole mitään takeita siitä, että kaikki muuttuisi lopulta paremmaksi.

Onko väärin, että tällä hetkellä haluaisin valita valheellisen, tyhjän hyvinvoinnin? Pelkuri mikä pelkuri.

Uusi

2015.

Taas yksi vuosi, ja yksi uusi, jonka luvun opettelen kirjoittamaan aika alistuneissa tunnelmissa. En todellakaan vuosi sitten ajatellut olevani yhä tässä, ja vielä vähän yli puolikin vuotta sitten olin ajatellut olevani ihan toisaalla nyt.

Joskus lähes vuosi sitten kirjoitin:

Vuoden päästä. Kaikki on jo toisin. Tiedän mitä teen ja olen sitoutunut siihen. Opin ja pystyn, haastan itseäni ja nautin siitä. Kehityn. Kipu on laimennut ja minulla on uusia voimia. Toivun. Tulevaisuus näyttää hyvältä ja mahdolliselta. En ole yksin. Jos olenkin, en ole yksinäinen. On uusia ihania asioita ja aina vähemmän surua, kipua ja toivottomuutta.

Kaikki on toisin.

Oli musertava määrä surua, mutta oli hullunrohkeita suunnitelmia, haaveita ja päättäväisyyttä. Käsillä mahdollisuus suuriin muutoksiin. Yritin ihan hirveästi, tein lujasti töitä ja otin rohkeita askelia. Otin riskin ja uskoin, että kaikki olisi mahdollista. Sitten tuli ryhmä kuntoutuksen ammattilaisia ja sanoi, ettei minun kannata, etten pysty, etten kestäisi enää yhtäkään - ilmeisen varmaa ja vääjämätöntä - epäonnistumista. Tappelin vastaan niin kauan kuin pystyin, mutten lopulta voinut kieltää niiden olevan oikeassa. Joudun yhä tekemään jatkuvasti töitä, varsin vaihtelevalla menestyksellä, muistaakseni, ettei kuntoutustutkimuksen tulos ollut, että olen tyhmä toivoton tulevaisuudeton tapaus, josta ei ole enää koskaan yhtään mihinkään. Ehkä ennemminkin sen voisi ajatella näyttäneen, mitä tapahtuu kun joutuu vuosikausia selviämään ja yrittämään yksin ilman riittävää, asiantuntevaa hoitoa niihin asioihin, jotka todella ovat vialla. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan.

Sitten tuli Kela omine mielipiteineen riittävästä, kuntouttavasta hoidosta, kaatoi kuntoutussuunnitelman ja vei lopunkin toivon toipumisesta. Anarkistilääkäri ampui lopulta kovilla ja kirjoitti lausunnon, jolla kai periaatteessa voisi myöntää pysyvän eläkkeen. Rivien välissä tasan kaksi vaihtoehtoa: terapia tai lopullinen eläke. Karua, mutta rehellistä. Odotan kauhulla, millä Kela ampuu takaisin. Sitä odotellessa terapiani on oikeastaan tauolla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kierommaksi kaikki vastoinkäymiset näyttävät käyvän. En uskalla toivoa mitään. On vaikea uskoa uusiin alkuihin ja mahdollisuuksiin.

Kuitenkin kaikki on toisin.

Vaikka haavat ovat syvät ja pysyvät, tekee aika tehtävänsä ja surua on päivä päivältä vähemmän. Haluaisin uskoa, että uusia voimia on koko ajan enemmän. Yksinäisyys on syvää, mutta on aina enemmän hetkiä, jotka murtavat sen. On uusia, ihania asioita, jopa uusia ihmisiä. Vuoteen mahtuu paljon hetkiä, joita en koskaan vaihtaisi pois. Hetkiä, joiden varassa ajelehtii eteenpäin ilman tulevaisuuttakin.

Ihmisiä täynnä olevassa tanssisalissa silmät sidottuna, uuden ystävän pyörittäessä minua olkapäistä ympäri yllätän itseni vapautuneesti tapailemasta piruettia. Jälkeenpäin tajuan jotain puuttuneen. Pelon.

Ehkä kuitenkin opettelen luottamaan ihmisiin, vaikka jatkuvasti mietinkin, voiko maailmassa olla mitään pysyvää ja turvallista, jos ihmiset voivat tuosta vain kääntää selkänsä ja pyyhkiä pois. Yhä joka päivä opettelen ymmärtämään, että se kuvio, josta riippuvaisena elin vuosia, oli tuhoisa eikä ihmisuhteiden kuuluisi olla sellaisia. Opettelen olemaan hämmentymättä joka kerta jonkun kutsuessa minua nimelläni, tai jopa jollain hölmöllä, hellyydellä väännetyllä lempinimellä. Ymmärtämään, ettei ole mitenkään epänormaalia, jos minua kohdellaan kuin olisin tärkeä ja arvokas ja tekemisilläni olisi väliä. Ottamaan vastaan joidenkin uskon minuun ja kaikki puolustukset, kun ne saavat minut kiinni vähättelemästä itseäni. Uskon tai en, jotkut voivat muistaa ja välittää, toivoa hyvää, ja käyttäytyä välittämisessään varsin johdomukaisesti, kääntymättä heti seuraavassa hetkessä minua vastaan.

Jos jotain uskaltaisin toivoa, se olisi voimia päästää irti ihmisistä, jotka eivät edistä mitään hyvää, ja rohkeutta tehdä yhä enemmän tilaa niille, jotka tuovat mukanaan uutta elämää. Avointa sydäntä ja syliä niille, jotka sen ansaitsevat ja rohkeutta ottaa selvää ketkä niitä ovat.

Vuosi vaihtui äärimmäisen ristiriitaisissa tunnelmissa, aika kipeässä kaupunginosassa, parin hyvin rakkaan ihmisen seurassa. En haluaisi ajatella sen olleen huono vuosi. Ehkä jonain päivänä ymmärrän paremmin sen paikan ja merkityksen.

Careful what you wish for

Hulluinta kaikessa on, että jos byrokratiahelvetti ei sotkisi kaikkia asioitani, saattaisin tällä hetkellä olla toisinaan hyvinkin onnellinen. Kaikkien romahdusten ja absurdien vastoinkäymisten välissä tapahtuu paljon kauniita ja hyviä asioita. Tänä syksynä eteenpäin kantavat asiat ovat näyttäneet kaikki suuret voimansa.

Minulla on työpaikka, joka on monella tapaa ainutlaatuinen niin hyvässä kuin pahassa. Pystyn tekemään työtä vajaakuntoisena ja minulla on mahdollisuus tehdä sen mukaan mitä jaksan. Kun katson taaksepäin, huomaan että jaksan jo paljon enemmän kuin vaikka vuosi sitten. Olen tärkeä osa työpaikallani ja tärkeimmät työtoverini kohtelevat minua sen mukaisesti. Jotkut jopa, eroavista työnkuvista huolimatta, kohtelevat kolleganaan ja kuuntelevat mielipiteitäni. Saan tehdä työtä lähellä minulle rakkaita asioita eikä se aina edes tunnu työltä. Sen merkitys kaiken tämän hulluuden keskellä on ollut hirvittävän suuri.

On vahva ja terve keho, joka on niin paljon mieltäni vahvempi. En aina osaa toimia sen kanssa viisaimmalla mahdollisella tavalla, mutta se on pitänyt minut hengissä näinä vuosina. On kaksi varsin erilaista lajia, joita rakastan ja jotka ovat kantaneet pahimpien aikojen yli ihan hämmästyttävällä tavalla. Opettaneet siinä sivussa aika lailla elämästäkin.

On ihmisiä, jotka auttavat minua tulemaan paremmaksi ja vahvemmaksi. Muistavat nimeni ja huutavat kannustuksia niinä hetkinä kun niitä eniten tarvitsen. Kun epäonnistun viimeisissä toistoissa takanani on valmentaja, joka tarttuu tankoon niskassani ja keventää taakkaa juuri sen verran että pääsen omin jaloin ylös. Hän antaa ohjeet mitä tehdä seuraavaksi ja varmistaa, että lopetan oikein vaikka selviäisin siitä omillanikin. "Taas yksi raja", lyödään ylävitosia ja olen naurettavan ylpeä siitä, miten taas yhtenä päivänä olen yrittänyt parhaani, uskaltanut pyytää apua ja vienyt itseni siihen pisteeseen, että epäonnistun. Kehityn.

On myös monia asioita, joita en muistanut olevan olemassakaan.

Alkumetrejä haparoiva ystävyys jonkun kanssa. Kun tyhmät, mukanokkelat juttuni saavat jonkun yhä uudelleen nauramaan. Katoavat tunnit työpäivien jälkeen kahvia juoden ja mistä tahansa puhuen. Päiväkausia kestävä juhlien suunnittelu, kuin oltaisiin yhä melkein puolet todellista ikäämme nuorempia. Pelot, joita kuiskaan viinilasin ylitse öiselle kadulle tuijottaen ja jotka toinen ottaa vastaan yhtä tunteitta kuin puhun, mutta silti antaen takaisin aavistuksen siitä, että hänkin tietää jotain kärsimyksestä. Kaikki paras, ilman kaikkea pahinta. Tietty turvallisuus. Ehkä ystävä. Ihminen, jonka ei tarvitse koskaan nähdä niitä kohtia, joista olen eniten rikki.

Olen puhunut kaikesta vaikeasta epämääräisesti kierrellen, tunteitta, heikoilla jäillä kävellen. Olen kohdannut katseen yhtä avoimen kuin ennenkin, huolellisesti omaan sävyyni sovitettuja sanoja ilman vastakysymyksiä. Hiljaista, eleetöntä hyväksyntää. Olen myös möläyttänyt sen tyypilliseen tapaani sarkastisesti kovaan ääneen suoraan liian monen viinilasillisen jälkeen ystävyydestä avauduttaessa: "Mutta tiedätsä, mä olen ihan vitun hullu". Hän katsoo silmiin ja toteaa lukeneensa vihjeet. Asiasta ei tarvitse sen enempää keskustella, ellen halua.

Missä vaiheessa lakkasin uskomasta ihmisten hyväksyntään?

Se hämmentää syvästi, että joku ihminen saa minussa esiin parempia puolia. Jonkun läsnäolo saa minut puhumaan varmemmin sanoin, kertomaan mielipiteeni ja näyttämään rohkeammin kuka olen. Pystyn olemaan läsnä vähän enemmän ja enemmän itsenäni. Muidenkin seurassa. Niin sen olisi aina pitänyt olla. Ilman sitä tuhoisaa ihmissuhdetta, ihmistä, joka imeytyy kiinni minulle tärkeimpiin asioihin, puhuu niistä minun sanoillani, ajatuksillani ja imee minusta kaiken voiman.

Yhä hätkähdän jatkuvasti omaa rohkeuttani ja läsnäoloani ja mietin surullisena sitä tyttöä joka vajosi jonnekin olemattomiin.

Olen kuullut kauniita sanoja lähes tuntemattomilta, vilpittömiltä ihmisiltä ja ihan sama vaikka ne välillä nousisivat kaikesta juodusta viinistä tai vähän liian villistä illasta. Minun tarvitsee kuulla ne ja haluan uskoa.

"Sä olet ihan mieletön tyyppi. Ainutlaatuinen."

"Tää on ollut onnellinen ilta enkä haluaisi olla missään muualla."
" Sä ansaitset sen. Kaiken tuon jälkeen. Sä todella ansaitset sen."

Mikä hurjinta, olen nähnyt myös yhden ihanan ja kaikeksi onneksi täysin mahdottoman tytön aika paljon puhuvia hymyjä, nälkäisiä katseita pitkin lantioni kaarta. Lamaantumatta paikoilleni, kepeästi leikitellen.

Joskus ne asiat ja ihmiset vain tapahtuvat, joita eniten tarvitsee. Jonain hetkenä havahtuu monen salaa haaveillun asian olevan jo tässä ihan yllättäen, tavalla tai toisella, mahdollisuutena, alkuna. Kun vain osaisin toimia oikein ja pitää niistä kiinni.

Kaikki on haurasta, lamaantuu pelkoon ja hajoaa kappaleiksi vähän väliä, mutta näen hyviä asioita. Suuria voimia. Kiitollisuutta.

Maanantaiaamun tuhkimo

Ihanan viikonlopun taika raukeaa viimeistään psykiatrisen polin aulassa harmaana maanantaiaamupäivänä. Hoitoruletti kiihtyy, panokset kovenevat.

Yli kolmen vuoden takainen lääkäri ja sosiaalityöntekijä, joka ei muutamasta tapaamisesta muista nimiä, kasvoja eikä juuri mitään mistä on puhuttu.

Taistelen, etten romahtaisi. Hoen, etten jaksa enää. Lääkäri toteaa kylmästi, ettei Kelaa kiinnosta minun tunteeni. En ymmärrä keskustelusta juuri mitään, ja joudun käyttämään vähintäänkin puolet ajasta sen selvittelyyn kuka on sanonut, mitä, missä yhteydessä ja mitä suunnitelmia on tehty. Papereitani ei ole kukaan lukenut. Kenelläkään ei ole mitään käsitystä tai kokonaisvastuuta tilanteestani. Minua ei kuunnella, ei uskota. Terapeutin näkemystä, sen ainoan ihmisen, jolla on jonkinlainen kokonaiskuva voinnistani tai oireistani, ei kuunnella eikä uskota. Selitän monta kertaa mitä kukakin on sanonut ja mitä kenenkin mielestä pitäisi tehdä, mutta ne jyräävät kaikkien ylitse sähläten omiaan. Kuulemma aika tyypillistä vallankäyttöä tämän kaupungin psykiatrisessa hoidossa.

Kaikki puhuvat ja toimivat ristiin. Kelan kuntoutustyöntekijän mukaan terapiapäätökseen kannattaa vaatia oikaisua. Lääkäri ja sosiaalityöntekijä kieltävät ehdottomasti oikaisuvaatimuksen tekemisen ja päättävät, että kirjoitetaan lausunto uutta hakemusta varten. Uusi kuntoutupsykoterapia haettuna samaan aikaan kuntoutustuen jatkon kanssa on Kelan näkökulmasta todennäköisesti jossain määrin ristiriitaista, joten kaikkien läpimenoon tuskin voi luottaa. Kuntoutustutkimuksessa tehty suunnitelma työkokeilun hakemisesta sitten kun vakauttamisryhmä päättyy ja tiiviimpi terapia on saatu alulle tuomitaan polilla ihan älyttömäksi. Ilmeisesti ovat sitä mieltä, etten tule tarvitsemaan ammatillista kuntoutusta, koska minulla on jo työ. Työ, jota ei voi tehdä kokopäiväisesti ja josta on kuntoutustutkimuksessa todettu, ettei siitä ole ammatillisesti kantamaan paljonkaan eteenpäin, vaikka se kuntoutuksellisesti mielekästä tällä hetkellä onkin. Vakauttamisryhmästä toimintaperiaatteineen ei lääkärillä tai sosiaalityöntekijällä ole mitään käsitystä, ei edes siitä, kuka lähetteen ryhmään on tehnyt. Kuntoutustuen jatkon pituudesta lääkäri esittää täysin terapeutin näkemyksestä poikkeavan arvion ja jättää lopulta minullekin hämäräksi, kuinka pitkää jaksoa haetaan. Siitä sentään ei ole kukaan vielä muuttanut mieltään, että psykoterapia on ensisijainen hoitomuoto ja kuntoutussuunnitelmassani ehdoton edellytys muulle kuntoutumiselle.

Kumpikaan ei kysy miten voin tämän kaiken keskellä. Koska "ei Kelaa sun elämäs kiinnosta." Tyrmistyksissäni unohdan sanoa monta tärkeää ja olennaista asiaa. Tämä lienee ensimmäinen keskustelu ikinä, jossa lääkäri ei nosta esiin lääkitystä. Tunnin verran puhutaan silkkaa byrokratiaa eivätkä ne muista että minä saatan yhä olla ihminen. 

En ymmärrä tästä enää yhtään mitään. Ilmeisesti tilanne on varsin vakava, päätellen terapeuttini epätoivonhuokauksista, pitkistä hiljaisuuksista ja jopa kirosanoista.

Muisto viikonlopun onnellisesta, hassuttelevasta tytöstä, uusista ystävistä, kauniista sanoista ja lämpimistä kosketuksista räjähtää hetkessä atomeiksi olemattomiin. En ymmärrä kuka olen, mutta muistan paikkani.

Anteeksi että olen olemassa.