Empty

Eräs juhlapäivä ja täydellinen ilta, jonka olen saanut viettää juuri sen tärkeän kanssa, jonka halusinkin. Rakkaita ihmisiä, onnitteluja, huolella harkittuja lahjoja, pieniä ja suurieleisiä. Aina vähän yllättävää välittämistä.

Juuri sellainen ilta, joihin laitoin uskoni joskus silloin pari vuotta sitten, pahimmassa aallonpohjassa. En tiedä uskoinko mitään, mutta hoin itselleni yhä uudelleen, että niitä tulee vielä. Aivan varmasti.

Veden äärellä pimenevässä yössä, värikkäiden lyhtyjen alla. Ihmiset, hymyt ja hölmöt tanssiaskeleet. Lauletaan täysillä ennenkuulemattomia lauluja. Ystävän käsivarsi kevyesti ympärilläni. Kosketus joka ei vaadi mitään, ei tarkoita mitään liian painavaa. Vain kevyt kurotus kohti, merkityksetön merkityksellisyys.

Kerron itselleni että nyt, tässä, on hyvä. Elämä on hyvä. Tulee odottamattomia seikkailuja. On toivoa. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä pystyn sanomaan vakuuttavasti itselleni, että olen turvassa. Nyt. Turvassa.

Silti tulen kotiin tyhjänä ja nukahdan itkien. Päivä yllätyksineen on ollut ihana, mutta jotain puuttuu.

Kuin minä puuttuisin. Kuin en olisi tarpeeksi. Kuin en olisi. Mitään.

Arpia

Parkkipaikalla asfaltin, ympäröivien rakennusten ja ihojen hehkuessa lopuillaan olevan, pitkäksi ajelehditun kesäpäivän lämpöä haluaisin yhtäkkiä vain alkaa kirkua

mulla on ihan liikaa pimeitä kohtia noloja salaisuuksia rikkinäisyyksiä eikä sun kuuluisi olla siinä sun kuuluisi olla siellä missä ne kaikki sunlaisesi normaalit kauniit ja ihanat sä et ole nähnyt mua silloin kun haluan vain kuolla ja mä näen että mietit sitä kaikkea joskus kun katsot salaa mun arpia tiedän että sä katsot joskus silloin kun pusero valahtaa olkapäältäni sä et koskaan sano mitään mutta rypistät kulmiasi ja varmaan mietit millainen mä olen niinä hetkinä jotka sanoissa ohitan kevyesti et halua tietää usko mua mene pois ennen kuin sä joudut sen näkemään mua pelottaa että se tapahtuu vielä ennemmin tai myöhemmin pian jossain lattialla velttona elottomana räkäisenä rumana ja katkerana puhekyvyn menettäneenä tai suostuen puhumaan ainoastaan sille vanhalle pehmolelukoiralle syvällä poissa täältä jossain menneessä jossain siellä ei ne ole paikkoja ihmisen mennä enkä mä pysty ottamaan tätä yhtä kevyesti mene pois mä en pysty tähän olen ihan liian

rikki.

Säikähdän sen voimaa miten kaikki vyöryy pintaan ja suistaa sijoiltaan, vaikka pysyn yhä viileänä ja ilmaan jää ehkä vain aavistus jostain omituisesta ja poissaolevasta. Tai mistä minä sitä tiedän. Ne yllättävät aina silti. Tulee näitä suistumia, näennäisen pienten asioiden repimiä murtumia, vaikka kuinka naiivisti kuvittelisin kaiken olevan paremmin ja pystyväni olemaan ihmisten kanssa niin kuin joku ihan tavallinen.

Torjun, vähän liian jyrkin sanoin, tai ehkä ennemmin rivinvälein ja hiljaisuuksin, tietämättä tarkalleen mitä todella ahdistun. Ehkä itseäni, ja sitä että se alkaa tapahtua taas. Ehkä niitä salaisuuksia, joita ei toisten tule nähdä. Niitä on liikaa ja ne repivät moneen suuntaan. Lopulta ne paljastavat kuka todella olen ja vievät minulta ne vähät ihmiset, ne muutamat uhkarohkeat. Totuuden nähdessään kaikki lähtevät, ennemmin tai myöhemmin. Niin ne ovat aina tehneet.

On kuin selkä vasten seinää ja kaikki tuntuu väärältä. Tietenkin minun pitäisi luottaa. Tietenkin haluaisin luottaa, enemmän kuin mitään hetkeen.

"Jos sä nyt edes lasket mut sun kavereihin..." Toisen sanoissa häive surua, ehkä vähän loukkaantuneisuuttakin ja tajuan sanoneeni taas jotain helvetin tyhmää, siinä olevia ihmisiä vähättelevää enkä osaa korjata tilannetta, vaikka se, mitä pitäisi ja sydämestäni haluaisin sanoa: Ei kaveri. Ystävä, jooko?

On käsittämätöntä miten vaikeaa on uskoa, mitä on. Ihmisiä, jotka haluavat nähdä ihan omasta vapaasta tahdostaan ja joku, joka soittelee useita kertoja viikossa, ilman mitään varsinaista asiaakaan. (Hei nyt, oikeasti, koska sun elämässäsi viimeksi on muka ollut sellainen ihminen?) Hölmöjä viestejä ihan vain siksi, että olen olemassa ja satun tulemaan mieleen. Joku, joka omasta vapaasta tahdostaan puhuu minusta hyviä asioita ja yhtäkkiä on työpaikka ja näkymä tulevaisuudesta. Kaikki se vittuilu, lempeästi ja rakkaudella, karrikoiden minusta sellaisia piirteitä kuin ei kukaan aiemmin, niin etten pysty laukomaan takaisin naurultani. Tuntuu hirvittävältä vääryydeltä olla niin varautunut ja pelokas ja ankara niitä ihmisiä kohtaan, jotka selvästi välittävät. Välillä herään siihen, että ne eivät ihan oikeasti tiedä mitä ajattelen. Niille varmaan näytän siltä, etten ehkä välitä paskaakaan, vaikka kuinka kuvittelisin olevani rohkea ja näyttäväni miten tärkeää kaikki se voi olla. En vain osaa.

Eivätkä ne tiedä sitä toista rumaa totuutta. Minusta nyt ei vain kuulu välittää. Ja luottamus, se ei ole koskaan ollut haluamisteni vallassa. Olen halunnut, yrittänyt ja kuvitellut luottavani ja päätynyt aina tuhoon.

Se ääretön hämmennys, miten voi olla edes mahdollista, että ihmisen luottamus muihin voi olla niin olematon ja perustavalla tavalla hukassa. Jotenkin kysymys elämästä ja kuolemasta ja asioiden vääjäämättömyydestä. Oikeasti? Miten kukaan päätyy sellaiseen?

Tällä hetkellä pystyn pitämään monia asioita omissa käsissäni, mutta tämän kanssa en tiedä miten sen teen. Pärjään yksin, yritän rakentaa elämää, itseäni ja olla armollinen, mutta ihmissuhteet tuntuvat ennemmin tai myöhemmin sotkevan saavutetun hyvinvoinnin täydellisesti. Ehkä en enää halua kuolla, mutta jokin siitä ei tunnu koskaan katoavan. Kuolemantoiveen kaiku. Sen jälkeensä jättämät merkit. Pelko siitä, että se vyöryy taas hetkenä minä hyvänsä viattomien sivullisten silmille, tuhoaa kaiken ja aina lopussa jään vain yksin.

Ei minun pitänyt olla tässä taas, nyt jo.

Se ei enää koskaan saa mua kokonaan

Alkaa tapahtua. Kaikki ne kliseet, joissa kerrotaan, että vielä jonakin päivänä kaikki on toisin. Erokliseet, vaikeiden aikojen latteat lauseet ja miten ne sekoittuvat kaikessa pelossa ja epäuskossa. Miten sitä pelkää, ettei mitään enää koskaan muttei kai lakkaa kuitenkaan täysin uskomasta uuteen aikaan. Miten hyvät käänteet tulevat yhtä yllätyksellisten nurkkien takaa kuin epäonnisetkin. Ne tiedetään.

Totta ne on.

Huumaannun kevään valosta kaupungin yllä. Tanssin aamuun asti baarissa tahmealla tanssilattialla ihan liian humalaisten ihmisten seassa ja hymyilen hymyilen hymyilen ja ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin uskon ne sanat, jotka tiukasti silmiin katsoen sanotaan, sun kaltaisesi voisi saada kenet tahansa paljon paremmankin, kuin sen ensimmäisen vastaantulevan tytön, joka vähän osoittaa kiinnostusta. Hetkittäin jään kuuntelemaan itseäni ulkopuolelta selittämässä jostain maailman tärkeimmästä asiasta, miten ääneni nousee ja sanat ryöppyävät hengästyneinä toisiinsa sekoittuen, miten suojamuurit varkain laskevat ja siinä näen taas itseni, siinä, minä, ja muistan millainen olenkaan ja miltä tuntuu antaa muidenkin nähdä se ja luottaa siihen, että ehkä sittenkin ne hyväksyvät ja olen jotain. Kohoan kepeästi varpailleni halauksiin aina tullessa ja lähtiessä enkä enää jäädy ja hämmenny jatkuvasti. Yritän imeä ihmisistä ympärillä sitä hyvää, joka rakentaa minua uudelleen vahvempana ja pitää minut tässä. Etten koskaan enää katoaisi kokonaan.

Tervetuloa takaisin. Jää tämän kerran, pysy mun kanssa, jooko? Pysy niinäkin päivinä kun kaikki yhä romahtaa.

Joskus tanssitaan pitkin katuja. Vähän väliä havahdun siihen, että olen elossa.

Vanhan elokuvateatterin pimeässä, valkokankaalle tuijottaen, hetkeä ennen yhden maailman hienoimman elokuvan alkamista uskallan sanoa sen vanhalle ystävälle ensimmäistä kertaa ääneen. Mä olen selvinnyt tästä.

Kai kaikesta voi selvitä. (Paitsi siitä, huomauttaa joku jossain, enkä voi väittää että se on väärässä. Tiedän etten ole kuivilla ja kaikki voi hajota käsiin ihan koska tahansa enkä varmaan koskaan pääse siitä tunteesta, että tapahtui mitä tahansa, pelaan vain aikaa ennen seuraavaa romahdusta.)

Helvetinvuosien jälkeen tulee kevät, jona murehdin aikuisten murheita. Kasautuvia töitä, aliarvostettua työpanostani, palkankorotuksen pyytämistä. Yhtenä iltana nukahdan kuristavaan riittämättömyyden tunteeseen, etten koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä mihinkään. Samana yönä ystävä viesteissään ilmoittaa puhuneensa puolestani mahdollisessa työpaikassa. Reilua viikkoa myöhemmin puoliksi vitsillä heitetty idea on muuttunut todeksi mahdollisuudeksi ja istun työhaastattelussa paikkaan, joka tilanteessani kuulostaa unelmalta. Olen alkaa itkeä, kun kuulen kuukausipalkan olevan mahdollinen ja neuvoteltavissa oleva asia. Mikään ei ole varmaa, mutta jo pelkkä mahdollisuus ja ajatus, että saattaisin ehkä olla paikkaan juuri sopiva. Tai että edes selviän työhaastattelussa kaikkien näiden vuosien jälkeen eikä minua naureta sieltä ulos.

Murehdin yhä lastenkin asioita, mutta jollain tapaa vahvempana ja vakaampana, tietoisesti, huolehtien. Vakauttamisryhmän viimeisessä seurantatapaamisessa istun ensimmäistä kertaa läsnäolevana keskustellen ja kertoen mielipiteitäni, samaan aikaan käyden rauhoittavaa dialogia pääni sisällä, pitäen huolta itsestäni. Ensimmäistä kertaa koko tapaamisen aikana ei tule niitä hetkiä, että haluaisin tappaa ryhmän miesohjaajan, jos hän erehtyy vilkaisemaankaan minuun päin.

Tasapainoilen vähän ylikierroksilla kaiken kanssa. Nukun liian vähän enkä oikein osaa huolehtia itsestäni kaiken muutoksen ja hämmennyksen keskellä. Hetkeäkään en silti ole miettinyt, pystynkö lopulta tähän ja millaisiin ongelmiin se minut voi viedä. Tämä täytyy vain katsoa. On pakko uskaltaa, kävi miten kävi. Jos joku, edes yksi ihminen, uskoo minuun.

Hoen itselleni jatkuvasti, että mun täytyy antaa tämän kaiken viedä mukanaan ja muuttaa elämäni.

Kaikki on yhtäkkiä niin pelottavan hyvin.

Vääränlainen selviytymistarina

Luettuani joskus alkutalvesta viimeisimmän lääkärinlausunnon kävelin pitkään halki kaupunkia tajuamatta mistään mitään. Tuntui jotenkin ihmeelliseltä, että olen siinä ja kävelen kadulla ihan niin kuin kaikki muutkin, se lausunnon ihmisraunio, jonka ennuste todetaan täysin toivottomaksi ilman hoitoa. Joskus tuntuu käsittämättömältä olla silti yhä ihminen, parin viime vuoden, tai kenties koko elämäni aikaisten tapahtumien jälkeen. Elää vielä, tai sitten jo, jollain tapaa näennäisesti normaalia elämää. Miten koko tämä sotku ristiriitoineen voi olla totta ja mahtua yhteen ihmiseen. Usein se on hirveän hämmentävää.

Tuskin kukaan uskoisi jos tietäisi.

Asiakkaat, jotka jäävät kiinni varsin hurmaavaksi hioutuneeseen asiakaspalveluhymyyni aavistuksen liian pitkäksi aikaa ja ihastelevat lähes yliluonnolliselta vaikuttavaa muistiani (mikä paradoksi!) ja kykyäni huolehtia kaikkien asioista. Tuskin työnantajanikaan, joka nykyään paikan pomoa kysyttäessä saattaa toisinaan leikillisesti viitata suuntaani. Puhumattakaan yhdestä hankalimmista esimiehistäni, jonka syöksyessä pyörremyrskynä sisään vaahdoten jostain kaikilta huomiotta jääneestä muka maailman tärkeimmästä pikkuseikasta, voin vain varman voitonriemuisena todeta moisen itsestäänselvyyden tulleen jo hoidetuksi.

Mitä ne ajattelisivat jos tietäisivät?

Usein päivän jälkeen jo työpaikan ovella tekee mieli kääntyä takaisin, hoitaa vielä yksi asia, viivytellä, jäädä vielä hetkeksi roikkumaan siihen illuusioon, että olen ihan tavallinen ja pystyn tekemään asioita. Mitä tahansa, ettei tarvitse astua ulos ja palata täydelliseen merkityksettömyyteen, tyhjään kotiin, jonnekin missä kukaan ei odota eikä välitä, elämään jossa en ole yhtään mitään.

Osaan roolini ja esitän sen niin hyvin että usein uskon siihen itsekin. Ehkei se aina edes ole rooli: on totta että osaan työni ja olen siinä ihan hyvä. Pystyn tekemään monia asioita, vaikka osa kaikesta tapahtuukin pohjimmiltaan vahingollisen automaation varassa. Löydän itseni aina ostamasta itselleni merkitystä suorituksilla ja käymästä kauppaa vähän liian tärkeillä asioilla. Myönnän jääneeni siihen kiinni ja tiedostan, ettei tässä olla ihan kestävällä pohjalla. Sen kertoi kyllä joulun ajan toipuminen, joka vaati melkein pari viikoa sängyn pohjalla vain todella tärkeimmät ja merkitykselliset asiat hoitaen, tietyt alkuvuoden epätoivonhetket kaikkine sairasteluineen ja nyt mystinen selkävamma, joka pakkolevon ja itseni kuuntelun myötä alkaa vähitellen hellittää otettaan. Tiedän totuuden olevan, ettei tämä kuvio nyt mene ihan niin kuin hyvä ja terveellistä olisi. Osaan lukea merkkejä, mutten osaa toimia niiden vaatimalla tavalla. Jokin ympärilläni tuntuu alati kiristyvän. Umpikuja.

Rakennan väärien asioiden varaan. Tai joidenkin oikeiden, mutta väärällä tavalla, täysin kestämättömästi.

Se ikuinen kysymys. Olenko mitään jos en tee mitään?

Olenko mitään jos en tee töitä? Kyllästyvätkö valmentajani minuun jos en kehity, jos en tule koko ajan vahvemmaksi ja nopeammaksi ja opi riittävän nopeasti kaikkia uusia taitoja, joita jo tässä vaiheessa pitäisi osata? Yritänkö tarpeeksi, jos edistyn kaikissa asioissani näin hitaasti? Pitävätkö kaikki ympärilläni ajoittaisia vammoja vain tekosyinä ja omana vikanani, jos en osaa itse parantaa niitä ajoissa? Onko minulla mitään arvoa niinä päivinä kun olen ihan hajalla enkä jaksa mitään? Voivatko ihmiset, mahdolliset ystävät pitää minusta niinä päivinä kun en jaksa hymyillä nauraa ja hullutella loputtomiin? Jos en osaa tanssia, jos en tempaudu huolettoman kepeästi kesken tanssitunnin johonkin spontaaniin kontakti-improvisaatiohullutteluun vaan jäädyn paikoilleni heti siinä hetkessä kun toisen hikinen olkapää koskettaa omaani? Jos en vain osaa olla tarpeeksi kepeä ja hauska ja huoleton ja kiinnostava? Miten tällainen täysin merkityksetön elämä voisi olla kiinnostava? Mitä jos en vain jaksa olla joka päivä, olenko yhtään mitään? Autanko tarpeeksi muita, kannustanko, olenko vain liian negatiivinen ja lannistava? Ansaitsenko edes elää, jos en saa aikaan mitään hyvää kenenkään elämässä?

Se on ihan hullu maailma elää. Mikään ei riitä. Mikään ei johda mihinkään.

Miksi ihmeessä välitän siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat? Koska ja mistä tämä käsittämätön vahvuus- ja kulissileikki ja kilpajuoksu oman huonouteni kanssa on alkanut? Loppuuko se koskaan?

En tiedä miten murtaa sitä. En vain osaa. Yritän ottaa niitä askelia ja olla vähän rehellisempi, mutta ihan liian usein löydän rikkinäisen tytön liian äänekkään naurun takaa. Ei kuulija pysty suhtautumaan mitenkään tarinaan, jonka kertoja ei ole läsnä. Vastassa on vain hämmentyneitä katseita ja nopeita puheenaiheen vaihtoja. Kaikki kommunikaatio putoaa tyhjyyteen: "--- vakava, vetäytyvä, kriittinen ja erittäin pessimistinen. Dissosioiva; vuorovaikutus jää tyhjän päälle", totesi lääkäri lausunnossaan.

I really haven't always been like this 
I really am a hopeless optimist

Miten opettaa tunnekuolleella ironialla, vittuilulla, manipuloinnilla ja hyökkäämällä puolustautumaan kasvatettu lapsi kommunikoimaan uudella aidolla läsnäolevalla tavalla? Miten lopettaa kulissielämä?

Ehkä tämä ei ole selvitytymistarina. Vain ihan vääränlainen selviytymistarina.

Vakauttamisryhmä päättyi jokin aika sitten. Muistan miten ennen ryhmän alkamista mietin sitä suurin piirtein viimeisenä oljenkortena ja lottovoittona ja mahdollisuutena päästä viimein asioiden kanssa eteenpäin. Toivoisin voivani sanoa viimeisen puolen vuoden muuttaneen asioita.

Ei ryhmä missään tapauksessa huono tai hyödytön kokemus ollut, mutta jotenkin odotin siltä enemmän. Ajoitus sille ei ehkä kuitenkaan ollut paras mahdollinen, mutta kukapa olisi voinut ennustaa monen tahon varmana pitämän terapian hylkäämistä ja kaiken energian tuhlautumista byrokratiasekoiluun. Kaiken epävarmuuden keskellä oli usein lähes mahdotonta keskittyä ryhmän kannalta olennaisiin asioihin. Taas jäin liian yksin pintaan nousevien asioiden kanssa täydessä hämmennyksessä, kun yksilöterapia-ajatkin kuluivat kaikki vain Kela-asioiden selvittelyyn. Olisin tarvinnut ryhmään osallistumisen ja siellä eteen tulevien asioiden kanssa enemmän tukea, mikä ei tässä kohtaa ollut mahdollista. Ryhmässä oli myös monia asioita ja järjestelyjä, jotka itselleni eivät toimineet parhaalla mahdollisella tavalla.

Toivoisin voivani olla sellainen, joka pystyy heittäytymään, avaamaan itsensä, jakamaan ajatuksensa ja joka antaa ja saa irti ihmeitä. Tekisin kiltisti typeriltäkin tuntuvat mielikuvaharjoitukset enkä menisi paniikkiin aina kun joku mainitseekin sanan rentoutus. En aina turhautuisi asioiden toistoon, jatkuvaan kiireeseen ja epäloogisiin rakenteisiin sekä palikkamaiseen psykoedukatiivisuuteen, vaan yksinkertaisesti ottaisin irti sen minkä pystyn. En jäisi kiinni yksinkertaistavaan puheeseen enkä joutuisi aina olemaan se, joka jaksaa länkyttää stereotyyppisistä sukupuolikäsityksistä ja heteronormatiivisuudesta. En joutuisi jatkuvasti hillitsemään itseäni tenttaamasta ryhmää vetävältä psykiatrilta uusimmasta tutkimustiedosta ja haluaisi vähän väliä vaatia lähdeviitteitä. En olisi niin helvetin älyllinen ja peloissani ja piiloutuisi aina viileän akateemisen analyyttisyyden taakse. En kuittaisi kipeimpiä asioita nauramalla sarkastisesti ja tekemällä taas yhden vähän liian terävän huomautuksen.

Ehken tiedä, toivonko todella. Mutta on minulla vielä kipeästi opittavaa.

Ehkä jokin on silti muuttunut, vaikkei mitään kovin suurta ja ihmeellistä voi sanoa tapahtuneen. Olen saanut vähän enemmän varmuutta etsiä ja kulkea omia teitäni läsnäolon opettelun ja oireiden hallinnan kanssa. Ryhmät myös terveellisellä tavalla muistuttavat, etten ole yksin, ja on aina hyväksi nähdä olemassa olevan muitakin, jotka joutuvat tappelemaan samojen asioiden kanssa. Ehkä myös uskon nyt itseäni vähän enemmän nähtyäni, ettei minua naurettu sieltä pois eikä kukaan vähätellyt oireitani missään vaiheessa. On olemassa myös ammattilaisia, joille nämä asiat ovat totta. Ehkä minäkin voin olla vähän enemmän totta.

Vakauttamisryhmän jälkeen olisi ollut vielä mahdollisuus jatkaa jonkinlaisessa jatkoryhmässä. Mietittyäni asiaa tein päätöksen olla osallistumatta tällä kertaa. Ehkä on tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä, mutta tuntuu että tarvitsen vielä aikaa kaiken aiemman työstämiseen eikä ehkä ole mielekästä lähteä jatkoryhmään vain turhautumaan. Se nyt vain tuntui oikealta päätökseltä. Tai sitten vain haluan lykätä jonnekin mahdollisimman kauas taas sen piinallisen mahdollisuuden, ettei tästäkään ollut ratkaisevaa apua.

Yli kahden vuoden tappelun Kelan kanssa voinee viimein julistaa päättyneeksi - toistaiseksi. Tuijotan epäuskoisena kaikkia myönteisiä päätöksiä enkä uskalla vastata yhteenkään Kelasta tulevaan puheluun tai terapeutin tekstiviestiin, sillä pelkään kaikkien tehneen virheitä ja pyörtävän vielä päätöksensä. Jos seuraava kiero sattuma onkin yhä aivan nurkan takana ja kaataa taas hetkessä kaiken. Tuntuu mahdottomalta uskoa mitään, ja helpompaa on vain olla ajattelematta asiaa ja roikkua jossain viime aikojen tyhjäpäisen irrallisuuden, jopa hyvinvoinnin, rippeissä.

Teen laskelmia siitä, mitä terapiasta jää korvausten ja hoitotuen jälkeen kuukaudessa maksettavaksi ja viivan alle piirtyvät numerot saavat minut nauramaan ääneen. Ulkoisesti asiat ovat pelottavan hyvin. Saako tällaisessa tilanteessa edes olla?

Tietenkin elämässä vallitsee melkoinen kauhun tasapaino. Pelaan yhä pelejä jaksamisellani, ostan itselleni merkityksellisyyttä tekemällä ja suorittamalla, ja siivoan kiireellä näkymättömiin asioita, joita pitäisi kohdata ja käsitellä. Myös työn tuoma taloudellinen huolettomuus koukuttaa vahvasti, vaikka sekin on osittain valheellista kaiken asumistuen takaisinperinnän keskellä. Jos jatkan tätä tahtia, on minun Kelan näkökulmasta oltava todenäköisesti ensi vuoden alussa työkykyinen kokopäivätyöhön tai keksinyt jonkinlaiset ammatilliset koulutussuunnitelmat. Vähintäänkin on varmaan oltava valmis luopumaan moisesta taloudellisesta kevytmielisyydestä. Hengästyttävää, sillä edelleenkään en juuri pysty ajattelemaan tulevaisuutta.

Alkuvuoden olen voinut oikeastaan aika hyvin. Niin kuin aina silloin kun terapia on ollut katkonaista ja epäsäännöllistä. Niin kuin hyvinvointia nyt voi olla välttäminen ja täydellisen irrallinen, merkityksetön ja tyhjä oleminen, joka selviytyy pitkälti automaatiolla päivästä toiseen. En tiedä, onko se dissosiatiivista olemista, vai vain pelkkää ei-ajattelemista ja tietynlaista tyyneyttä ja tyytymistä tähän tilanteeseen. Kestävä pohja millekään se ei kuitenkaan ole. Välillä herään miettimään, miten pitkälle ihminen voi elää ilman minkäänlaista näkymää tulevaisuudesta. En silti ole ajatellut kuolemaa, enkä edes muista koska viimeksi olisi ollut näin pitkää ajanjaksoa pakenematta jatkuvasti ajatukseen siitä, että kaikki voisi vain loppua. Viestiihän se toisaalta myös jonkinlaisesta toivottomuudesta, sillä en ole liioin jaksanut ajatella elämääkään.

Se on ristiriitaista ja osin valheellista, mutta kutsun sitä silti jollain tapaa hyvinvoinniksi. En ole unohtanut niitä aikoja, joina olisin antanut mitä tahansa vaihtaakseni kaiken ahdistuksen tyhjyyteen.

Siksi kai ajatus vähän eteenpäin siirtymisestä ja terapiatyöskentelyyn sitoutumisesta viimein ilman tukisekoiluja ja jatkuvia häiriöitä pelottaa. Epäilen jatkuvasti voimieni ja toivon riittävyyttä. Kaikki menneet hoidotkin painavat yhä: vuosien aikana minulle on kasvanut käsitys, että terapia tarkoittaa silkkaa kidutusta eikä siitä ole ollut helppo päästä eroon, vaikka tämä kerta kuinka näyttäisi erilaiselta kuin mikään muu tähän mennessä. Eniten pelkään kai kaikkia niitä asioita, joista pitäisi uskaltaa puhua. Puhua, kun kaikki sanat tuntuvat vääriltä eivätkä tavoita mitään. Kun vastassa on toinen ihminen, ilmiselvä vaara.

Tunnen kaiken rakoilevan ja jossakin on jotain jatkuvasti.

Epämääräiset lihasjumit selässä muuttuvat kipeäksi pisteeksi alaselkään ja alkuvuonna heikoksi käynyt vastustuskykyni murenee taas. Iltaisin olen levoton ja täynnä väreilevää ahdistusta ja häiritseviä asioita enkä saa unta. Vähän ajan päästä öinen heräily alkaa pian uudelleen. Mieli käy ylikierroksilla ja joudun taas syömään rauhoittavia. Jään tunneiksi jumiin koneelle ja sohin googlea sokeasti aina niillä samoilla hakusanoilla jaksamatta lukea mitään vastaantulevaa. Ihan kuin voisin syöttää itseni hakukoneeseen ja saada selville mitä on tapahtunut. Yritän kai silti eikä se varsinaisesti paranna oloani. Tämän takia en ole pysähtynyt, ajatellut.

Ajatus siitä, että tulen terapian myötä voimaan taas huonosti seuraavat kolme vuotta, kauhistuttaa. Ei minulla ole mitään takeita siitä, että kaikki muuttuisi lopulta paremmaksi.

Onko väärin, että tällä hetkellä haluaisin valita valheellisen, tyhjän hyvinvoinnin? Pelkuri mikä pelkuri.

Uusi

2015.

Taas yksi vuosi, ja yksi uusi, jonka luvun opettelen kirjoittamaan aika alistuneissa tunnelmissa. En todellakaan vuosi sitten ajatellut olevani yhä tässä, ja vielä vähän yli puolikin vuotta sitten olin ajatellut olevani ihan toisaalla nyt.

Joskus lähes vuosi sitten kirjoitin:

Vuoden päästä. Kaikki on jo toisin. Tiedän mitä teen ja olen sitoutunut siihen. Opin ja pystyn, haastan itseäni ja nautin siitä. Kehityn. Kipu on laimennut ja minulla on uusia voimia. Toivun. Tulevaisuus näyttää hyvältä ja mahdolliselta. En ole yksin. Jos olenkin, en ole yksinäinen. On uusia ihania asioita ja aina vähemmän surua, kipua ja toivottomuutta.

Kaikki on toisin.

Oli musertava määrä surua, mutta oli hullunrohkeita suunnitelmia, haaveita ja päättäväisyyttä. Käsillä mahdollisuus suuriin muutoksiin. Yritin ihan hirveästi, tein lujasti töitä ja otin rohkeita askelia. Otin riskin ja uskoin, että kaikki olisi mahdollista. Sitten tuli ryhmä kuntoutuksen ammattilaisia ja sanoi, ettei minun kannata, etten pysty, etten kestäisi enää yhtäkään - ilmeisen varmaa ja vääjämätöntä - epäonnistumista. Tappelin vastaan niin kauan kuin pystyin, mutten lopulta voinut kieltää niiden olevan oikeassa. Joudun yhä tekemään jatkuvasti töitä, varsin vaihtelevalla menestyksellä, muistaakseni, ettei kuntoutustutkimuksen tulos ollut, että olen tyhmä toivoton tulevaisuudeton tapaus, josta ei ole enää koskaan yhtään mihinkään. Ehkä ennemminkin sen voisi ajatella näyttäneen, mitä tapahtuu kun joutuu vuosikausia selviämään ja yrittämään yksin ilman riittävää, asiantuntevaa hoitoa niihin asioihin, jotka todella ovat vialla. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan.

Sitten tuli Kela omine mielipiteineen riittävästä, kuntouttavasta hoidosta, kaatoi kuntoutussuunnitelman ja vei lopunkin toivon toipumisesta. Anarkistilääkäri ampui lopulta kovilla ja kirjoitti lausunnon, jolla kai periaatteessa voisi myöntää pysyvän eläkkeen. Rivien välissä tasan kaksi vaihtoehtoa: terapia tai lopullinen eläke. Karua, mutta rehellistä. Odotan kauhulla, millä Kela ampuu takaisin. Sitä odotellessa terapiani on oikeastaan tauolla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kierommaksi kaikki vastoinkäymiset näyttävät käyvän. En uskalla toivoa mitään. On vaikea uskoa uusiin alkuihin ja mahdollisuuksiin.

Kuitenkin kaikki on toisin.

Vaikka haavat ovat syvät ja pysyvät, tekee aika tehtävänsä ja surua on päivä päivältä vähemmän. Haluaisin uskoa, että uusia voimia on koko ajan enemmän. Yksinäisyys on syvää, mutta on aina enemmän hetkiä, jotka murtavat sen. On uusia, ihania asioita, jopa uusia ihmisiä. Vuoteen mahtuu paljon hetkiä, joita en koskaan vaihtaisi pois. Hetkiä, joiden varassa ajelehtii eteenpäin ilman tulevaisuuttakin.

Ihmisiä täynnä olevassa tanssisalissa silmät sidottuna, uuden ystävän pyörittäessä minua olkapäistä ympäri yllätän itseni vapautuneesti tapailemasta piruettia. Jälkeenpäin tajuan jotain puuttuneen. Pelon.

Ehkä kuitenkin opettelen luottamaan ihmisiin, vaikka jatkuvasti mietinkin, voiko maailmassa olla mitään pysyvää ja turvallista, jos ihmiset voivat tuosta vain kääntää selkänsä ja pyyhkiä pois. Yhä joka päivä opettelen ymmärtämään, että se kuvio, josta riippuvaisena elin vuosia, oli tuhoisa eikä ihmisuhteiden kuuluisi olla sellaisia. Opettelen olemaan hämmentymättä joka kerta jonkun kutsuessa minua nimelläni, tai jopa jollain hölmöllä, hellyydellä väännetyllä lempinimellä. Ymmärtämään, ettei ole mitenkään epänormaalia, jos minua kohdellaan kuin olisin tärkeä ja arvokas ja tekemisilläni olisi väliä. Ottamaan vastaan joidenkin uskon minuun ja kaikki puolustukset, kun ne saavat minut kiinni vähättelemästä itseäni. Uskon tai en, jotkut voivat muistaa ja välittää, toivoa hyvää, ja käyttäytyä välittämisessään varsin johdomukaisesti, kääntymättä heti seuraavassa hetkessä minua vastaan.

Jos jotain uskaltaisin toivoa, se olisi voimia päästää irti ihmisistä, jotka eivät edistä mitään hyvää, ja rohkeutta tehdä yhä enemmän tilaa niille, jotka tuovat mukanaan uutta elämää. Avointa sydäntä ja syliä niille, jotka sen ansaitsevat ja rohkeutta ottaa selvää ketkä niitä ovat.

Vuosi vaihtui äärimmäisen ristiriitaisissa tunnelmissa, aika kipeässä kaupunginosassa, parin hyvin rakkaan ihmisen seurassa. En haluaisi ajatella sen olleen huono vuosi. Ehkä jonain päivänä ymmärrän paremmin sen paikan ja merkityksen.