Vakauttamisryhmä päättyi jokin aika sitten. Muistan miten ennen ryhmän alkamista mietin sitä suurin piirtein viimeisenä oljenkortena ja lottovoittona ja mahdollisuutena päästä viimein asioiden kanssa eteenpäin. Toivoisin voivani sanoa viimeisen puolen vuoden muuttaneen asioita.

Ei ryhmä missään tapauksessa huono tai hyödytön kokemus ollut, mutta jotenkin odotin siltä enemmän. Ajoitus sille ei ehkä kuitenkaan ollut paras mahdollinen, mutta kukapa olisi voinut ennustaa monen tahon varmana pitämän terapian hylkäämistä ja kaiken energian tuhlautumista byrokratiasekoiluun. Kaiken epävarmuuden keskellä oli usein lähes mahdotonta keskittyä ryhmän kannalta olennaisiin asioihin. Taas jäin liian yksin pintaan nousevien asioiden kanssa täydessä hämmennyksessä, kun yksilöterapia-ajatkin kuluivat kaikki vain Kela-asioiden selvittelyyn. Olisin tarvinnut ryhmään osallistumisen ja siellä eteen tulevien asioiden kanssa enemmän tukea, mikä ei tässä kohtaa ollut mahdollista. Ryhmässä oli myös monia asioita ja järjestelyjä, jotka itselleni eivät toimineet parhaalla mahdollisella tavalla.

Toivoisin voivani olla sellainen, joka pystyy heittäytymään, avaamaan itsensä, jakamaan ajatuksensa ja joka antaa ja saa irti ihmeitä. Tekisin kiltisti typeriltäkin tuntuvat mielikuvaharjoitukset enkä menisi paniikkiin aina kun joku mainitseekin sanan rentoutus. En aina turhautuisi asioiden toistoon, jatkuvaan kiireeseen ja epäloogisiin rakenteisiin sekä palikkamaiseen psykoedukatiivisuuteen, vaan yksinkertaisesti ottaisin irti sen minkä pystyn. En jäisi kiinni yksinkertaistavaan puheeseen enkä joutuisi aina olemaan se, joka jaksaa länkyttää stereotyyppisistä sukupuolikäsityksistä ja heteronormatiivisuudesta. En joutuisi jatkuvasti hillitsemään itseäni tenttaamasta ryhmää vetävältä psykiatrilta uusimmasta tutkimustiedosta ja haluaisi vähän väliä vaatia lähdeviitteitä. En olisi niin helvetin älyllinen ja peloissani ja piiloutuisi aina viileän akateemisen analyyttisyyden taakse. En kuittaisi kipeimpiä asioita nauramalla sarkastisesti ja tekemällä taas yhden vähän liian terävän huomautuksen.

Ehken tiedä, toivonko todella. Mutta on minulla vielä kipeästi opittavaa.

Ehkä jokin on silti muuttunut, vaikkei mitään kovin suurta ja ihmeellistä voi sanoa tapahtuneen. Olen saanut vähän enemmän varmuutta etsiä ja kulkea omia teitäni läsnäolon opettelun ja oireiden hallinnan kanssa. Ryhmät myös terveellisellä tavalla muistuttavat, etten ole yksin, ja on aina hyväksi nähdä olemassa olevan muitakin, jotka joutuvat tappelemaan samojen asioiden kanssa. Ehkä myös uskon nyt itseäni vähän enemmän nähtyäni, ettei minua naurettu sieltä pois eikä kukaan vähätellyt oireitani missään vaiheessa. On olemassa myös ammattilaisia, joille nämä asiat ovat totta. Ehkä minäkin voin olla vähän enemmän totta.

Vakauttamisryhmän jälkeen olisi ollut vielä mahdollisuus jatkaa jonkinlaisessa jatkoryhmässä. Mietittyäni asiaa tein päätöksen olla osallistumatta tällä kertaa. Ehkä on tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä, mutta tuntuu että tarvitsen vielä aikaa kaiken aiemman työstämiseen eikä ehkä ole mielekästä lähteä jatkoryhmään vain turhautumaan. Se nyt vain tuntui oikealta päätökseltä. Tai sitten vain haluan lykätä jonnekin mahdollisimman kauas taas sen piinallisen mahdollisuuden, ettei tästäkään ollut ratkaisevaa apua.

Yli kahden vuoden tappelun Kelan kanssa voinee viimein julistaa päättyneeksi - toistaiseksi. Tuijotan epäuskoisena kaikkia myönteisiä päätöksiä enkä uskalla vastata yhteenkään Kelasta tulevaan puheluun tai terapeutin tekstiviestiin, sillä pelkään kaikkien tehneen virheitä ja pyörtävän vielä päätöksensä. Jos seuraava kiero sattuma onkin yhä aivan nurkan takana ja kaataa taas hetkessä kaiken. Tuntuu mahdottomalta uskoa mitään, ja helpompaa on vain olla ajattelematta asiaa ja roikkua jossain viime aikojen tyhjäpäisen irrallisuuden, jopa hyvinvoinnin, rippeissä.

Teen laskelmia siitä, mitä terapiasta jää korvausten ja hoitotuen jälkeen kuukaudessa maksettavaksi ja viivan alle piirtyvät numerot saavat minut nauramaan ääneen. Ulkoisesti asiat ovat pelottavan hyvin. Saako tällaisessa tilanteessa edes olla?

Tietenkin elämässä vallitsee melkoinen kauhun tasapaino. Pelaan yhä pelejä jaksamisellani, ostan itselleni merkityksellisyyttä tekemällä ja suorittamalla, ja siivoan kiireellä näkymättömiin asioita, joita pitäisi kohdata ja käsitellä. Myös työn tuoma taloudellinen huolettomuus koukuttaa vahvasti, vaikka sekin on osittain valheellista kaiken asumistuen takaisinperinnän keskellä. Jos jatkan tätä tahtia, on minun Kelan näkökulmasta oltava todenäköisesti ensi vuoden alussa työkykyinen kokopäivätyöhön tai keksinyt jonkinlaiset ammatilliset koulutussuunnitelmat. Vähintäänkin on varmaan oltava valmis luopumaan moisesta taloudellisesta kevytmielisyydestä. Hengästyttävää, sillä edelleenkään en juuri pysty ajattelemaan tulevaisuutta.

Alkuvuoden olen voinut oikeastaan aika hyvin. Niin kuin aina silloin kun terapia on ollut katkonaista ja epäsäännöllistä. Niin kuin hyvinvointia nyt voi olla välttäminen ja täydellisen irrallinen, merkityksetön ja tyhjä oleminen, joka selviytyy pitkälti automaatiolla päivästä toiseen. En tiedä, onko se dissosiatiivista olemista, vai vain pelkkää ei-ajattelemista ja tietynlaista tyyneyttä ja tyytymistä tähän tilanteeseen. Kestävä pohja millekään se ei kuitenkaan ole. Välillä herään miettimään, miten pitkälle ihminen voi elää ilman minkäänlaista näkymää tulevaisuudesta. En silti ole ajatellut kuolemaa, enkä edes muista koska viimeksi olisi ollut näin pitkää ajanjaksoa pakenematta jatkuvasti ajatukseen siitä, että kaikki voisi vain loppua. Viestiihän se toisaalta myös jonkinlaisesta toivottomuudesta, sillä en ole liioin jaksanut ajatella elämääkään.

Se on ristiriitaista ja osin valheellista, mutta kutsun sitä silti jollain tapaa hyvinvoinniksi. En ole unohtanut niitä aikoja, joina olisin antanut mitä tahansa vaihtaakseni kaiken ahdistuksen tyhjyyteen.

Siksi kai ajatus vähän eteenpäin siirtymisestä ja terapiatyöskentelyyn sitoutumisesta viimein ilman tukisekoiluja ja jatkuvia häiriöitä pelottaa. Epäilen jatkuvasti voimieni ja toivon riittävyyttä. Kaikki menneet hoidotkin painavat yhä: vuosien aikana minulle on kasvanut käsitys, että terapia tarkoittaa silkkaa kidutusta eikä siitä ole ollut helppo päästä eroon, vaikka tämä kerta kuinka näyttäisi erilaiselta kuin mikään muu tähän mennessä. Eniten pelkään kai kaikkia niitä asioita, joista pitäisi uskaltaa puhua. Puhua, kun kaikki sanat tuntuvat vääriltä eivätkä tavoita mitään. Kun vastassa on toinen ihminen, ilmiselvä vaara.

Tunnen kaiken rakoilevan ja jossakin on jotain jatkuvasti.

Epämääräiset lihasjumit selässä muuttuvat kipeäksi pisteeksi alaselkään ja alkuvuonna heikoksi käynyt vastustuskykyni murenee taas. Iltaisin olen levoton ja täynnä väreilevää ahdistusta ja häiritseviä asioita enkä saa unta. Vähän ajan päästä öinen heräily alkaa pian uudelleen. Mieli käy ylikierroksilla ja joudun taas syömään rauhoittavia. Jään tunneiksi jumiin koneelle ja sohin googlea sokeasti aina niillä samoilla hakusanoilla jaksamatta lukea mitään vastaantulevaa. Ihan kuin voisin syöttää itseni hakukoneeseen ja saada selville mitä on tapahtunut. Yritän kai silti eikä se varsinaisesti paranna oloani. Tämän takia en ole pysähtynyt, ajatellut.

Ajatus siitä, että tulen terapian myötä voimaan taas huonosti seuraavat kolme vuotta, kauhistuttaa. Ei minulla ole mitään takeita siitä, että kaikki muuttuisi lopulta paremmaksi.

Onko väärin, että tällä hetkellä haluaisin valita valheellisen, tyhjän hyvinvoinnin? Pelkuri mikä pelkuri.

Uusi

2015.

Taas yksi vuosi, ja yksi uusi, jonka luvun opettelen kirjoittamaan aika alistuneissa tunnelmissa. En todellakaan vuosi sitten ajatellut olevani yhä tässä, ja vielä vähän yli puolikin vuotta sitten olin ajatellut olevani ihan toisaalla nyt.

Joskus lähes vuosi sitten kirjoitin:

Vuoden päästä. Kaikki on jo toisin. Tiedän mitä teen ja olen sitoutunut siihen. Opin ja pystyn, haastan itseäni ja nautin siitä. Kehityn. Kipu on laimennut ja minulla on uusia voimia. Toivun. Tulevaisuus näyttää hyvältä ja mahdolliselta. En ole yksin. Jos olenkin, en ole yksinäinen. On uusia ihania asioita ja aina vähemmän surua, kipua ja toivottomuutta.

Kaikki on toisin.

Oli musertava määrä surua, mutta oli hullunrohkeita suunnitelmia, haaveita ja päättäväisyyttä. Käsillä mahdollisuus suuriin muutoksiin. Yritin ihan hirveästi, tein lujasti töitä ja otin rohkeita askelia. Otin riskin ja uskoin, että kaikki olisi mahdollista. Sitten tuli ryhmä kuntoutuksen ammattilaisia ja sanoi, ettei minun kannata, etten pysty, etten kestäisi enää yhtäkään - ilmeisen varmaa ja vääjämätöntä - epäonnistumista. Tappelin vastaan niin kauan kuin pystyin, mutten lopulta voinut kieltää niiden olevan oikeassa. Joudun yhä tekemään jatkuvasti töitä, varsin vaihtelevalla menestyksellä, muistaakseni, ettei kuntoutustutkimuksen tulos ollut, että olen tyhmä toivoton tulevaisuudeton tapaus, josta ei ole enää koskaan yhtään mihinkään. Ehkä ennemminkin sen voisi ajatella näyttäneen, mitä tapahtuu kun joutuu vuosikausia selviämään ja yrittämään yksin ilman riittävää, asiantuntevaa hoitoa niihin asioihin, jotka todella ovat vialla. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan.

Sitten tuli Kela omine mielipiteineen riittävästä, kuntouttavasta hoidosta, kaatoi kuntoutussuunnitelman ja vei lopunkin toivon toipumisesta. Anarkistilääkäri ampui lopulta kovilla ja kirjoitti lausunnon, jolla kai periaatteessa voisi myöntää pysyvän eläkkeen. Rivien välissä tasan kaksi vaihtoehtoa: terapia tai lopullinen eläke. Karua, mutta rehellistä. Odotan kauhulla, millä Kela ampuu takaisin. Sitä odotellessa terapiani on oikeastaan tauolla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kierommaksi kaikki vastoinkäymiset näyttävät käyvän. En uskalla toivoa mitään. On vaikea uskoa uusiin alkuihin ja mahdollisuuksiin.

Kuitenkin kaikki on toisin.

Vaikka haavat ovat syvät ja pysyvät, tekee aika tehtävänsä ja surua on päivä päivältä vähemmän. Haluaisin uskoa, että uusia voimia on koko ajan enemmän. Yksinäisyys on syvää, mutta on aina enemmän hetkiä, jotka murtavat sen. On uusia, ihania asioita, jopa uusia ihmisiä. Vuoteen mahtuu paljon hetkiä, joita en koskaan vaihtaisi pois. Hetkiä, joiden varassa ajelehtii eteenpäin ilman tulevaisuuttakin.

Ihmisiä täynnä olevassa tanssisalissa silmät sidottuna, uuden ystävän pyörittäessä minua olkapäistä ympäri yllätän itseni vapautuneesti tapailemasta piruettia. Jälkeenpäin tajuan jotain puuttuneen. Pelon.

Ehkä kuitenkin opettelen luottamaan ihmisiin, vaikka jatkuvasti mietinkin, voiko maailmassa olla mitään pysyvää ja turvallista, jos ihmiset voivat tuosta vain kääntää selkänsä ja pyyhkiä pois. Yhä joka päivä opettelen ymmärtämään, että se kuvio, josta riippuvaisena elin vuosia, oli tuhoisa eikä ihmisuhteiden kuuluisi olla sellaisia. Opettelen olemaan hämmentymättä joka kerta jonkun kutsuessa minua nimelläni, tai jopa jollain hölmöllä, hellyydellä väännetyllä lempinimellä. Ymmärtämään, ettei ole mitenkään epänormaalia, jos minua kohdellaan kuin olisin tärkeä ja arvokas ja tekemisilläni olisi väliä. Ottamaan vastaan joidenkin uskon minuun ja kaikki puolustukset, kun ne saavat minut kiinni vähättelemästä itseäni. Uskon tai en, jotkut voivat muistaa ja välittää, toivoa hyvää, ja käyttäytyä välittämisessään varsin johdomukaisesti, kääntymättä heti seuraavassa hetkessä minua vastaan.

Jos jotain uskaltaisin toivoa, se olisi voimia päästää irti ihmisistä, jotka eivät edistä mitään hyvää, ja rohkeutta tehdä yhä enemmän tilaa niille, jotka tuovat mukanaan uutta elämää. Avointa sydäntä ja syliä niille, jotka sen ansaitsevat ja rohkeutta ottaa selvää ketkä niitä ovat.

Vuosi vaihtui äärimmäisen ristiriitaisissa tunnelmissa, aika kipeässä kaupunginosassa, parin hyvin rakkaan ihmisen seurassa. En haluaisi ajatella sen olleen huono vuosi. Ehkä jonain päivänä ymmärrän paremmin sen paikan ja merkityksen.

Careful what you wish for

Hulluinta kaikessa on, että jos byrokratiahelvetti ei sotkisi kaikkia asioitani, saattaisin tällä hetkellä olla toisinaan hyvinkin onnellinen. Kaikkien romahdusten ja absurdien vastoinkäymisten välissä tapahtuu paljon kauniita ja hyviä asioita. Tänä syksynä eteenpäin kantavat asiat ovat näyttäneet kaikki suuret voimansa.

Minulla on työpaikka, joka on monella tapaa ainutlaatuinen niin hyvässä kuin pahassa. Pystyn tekemään työtä vajaakuntoisena ja minulla on mahdollisuus tehdä sen mukaan mitä jaksan. Kun katson taaksepäin, huomaan että jaksan jo paljon enemmän kuin vaikka vuosi sitten. Olen tärkeä osa työpaikallani ja tärkeimmät työtoverini kohtelevat minua sen mukaisesti. Jotkut jopa, eroavista työnkuvista huolimatta, kohtelevat kolleganaan ja kuuntelevat mielipiteitäni. Saan tehdä työtä lähellä minulle rakkaita asioita eikä se aina edes tunnu työltä. Sen merkitys kaiken tämän hulluuden keskellä on ollut hirvittävän suuri.

On vahva ja terve keho, joka on niin paljon mieltäni vahvempi. En aina osaa toimia sen kanssa viisaimmalla mahdollisella tavalla, mutta se on pitänyt minut hengissä näinä vuosina. On kaksi varsin erilaista lajia, joita rakastan ja jotka ovat kantaneet pahimpien aikojen yli ihan hämmästyttävällä tavalla. Opettaneet siinä sivussa aika lailla elämästäkin.

On ihmisiä, jotka auttavat minua tulemaan paremmaksi ja vahvemmaksi. Muistavat nimeni ja huutavat kannustuksia niinä hetkinä kun niitä eniten tarvitsen. Kun epäonnistun viimeisissä toistoissa takanani on valmentaja, joka tarttuu tankoon niskassani ja keventää taakkaa juuri sen verran että pääsen omin jaloin ylös. Hän antaa ohjeet mitä tehdä seuraavaksi ja varmistaa, että lopetan oikein vaikka selviäisin siitä omillanikin. "Taas yksi raja", lyödään ylävitosia ja olen naurettavan ylpeä siitä, miten taas yhtenä päivänä olen yrittänyt parhaani, uskaltanut pyytää apua ja vienyt itseni siihen pisteeseen, että epäonnistun. Kehityn.

On myös monia asioita, joita en muistanut olevan olemassakaan.

Alkumetrejä haparoiva ystävyys jonkun kanssa. Kun tyhmät, mukanokkelat juttuni saavat jonkun yhä uudelleen nauramaan. Katoavat tunnit työpäivien jälkeen kahvia juoden ja mistä tahansa puhuen. Päiväkausia kestävä juhlien suunnittelu, kuin oltaisiin yhä melkein puolet todellista ikäämme nuorempia. Pelot, joita kuiskaan viinilasin ylitse öiselle kadulle tuijottaen ja jotka toinen ottaa vastaan yhtä tunteitta kuin puhun, mutta silti antaen takaisin aavistuksen siitä, että hänkin tietää jotain kärsimyksestä. Kaikki paras, ilman kaikkea pahinta. Tietty turvallisuus. Ehkä ystävä. Ihminen, jonka ei tarvitse koskaan nähdä niitä kohtia, joista olen eniten rikki.

Olen puhunut kaikesta vaikeasta epämääräisesti kierrellen, tunteitta, heikoilla jäillä kävellen. Olen kohdannut katseen yhtä avoimen kuin ennenkin, huolellisesti omaan sävyyni sovitettuja sanoja ilman vastakysymyksiä. Hiljaista, eleetöntä hyväksyntää. Olen myös möläyttänyt sen tyypilliseen tapaani sarkastisesti kovaan ääneen suoraan liian monen viinilasillisen jälkeen ystävyydestä avauduttaessa: "Mutta tiedätsä, mä olen ihan vitun hullu". Hän katsoo silmiin ja toteaa lukeneensa vihjeet. Asiasta ei tarvitse sen enempää keskustella, ellen halua.

Missä vaiheessa lakkasin uskomasta ihmisten hyväksyntään?

Se hämmentää syvästi, että joku ihminen saa minussa esiin parempia puolia. Jonkun läsnäolo saa minut puhumaan varmemmin sanoin, kertomaan mielipiteeni ja näyttämään rohkeammin kuka olen. Pystyn olemaan läsnä vähän enemmän ja enemmän itsenäni. Muidenkin seurassa. Niin sen olisi aina pitänyt olla. Ilman sitä tuhoisaa ihmissuhdetta, ihmistä, joka imeytyy kiinni minulle tärkeimpiin asioihin, puhuu niistä minun sanoillani, ajatuksillani ja imee minusta kaiken voiman.

Yhä hätkähdän jatkuvasti omaa rohkeuttani ja läsnäoloani ja mietin surullisena sitä tyttöä joka vajosi jonnekin olemattomiin.

Olen kuullut kauniita sanoja lähes tuntemattomilta, vilpittömiltä ihmisiltä ja ihan sama vaikka ne välillä nousisivat kaikesta juodusta viinistä tai vähän liian villistä illasta. Minun tarvitsee kuulla ne ja haluan uskoa.

"Sä olet ihan mieletön tyyppi. Ainutlaatuinen."

"Tää on ollut onnellinen ilta enkä haluaisi olla missään muualla."
" Sä ansaitset sen. Kaiken tuon jälkeen. Sä todella ansaitset sen."

Mikä hurjinta, olen nähnyt myös yhden ihanan ja kaikeksi onneksi täysin mahdottoman tytön aika paljon puhuvia hymyjä, nälkäisiä katseita pitkin lantioni kaarta. Lamaantumatta paikoilleni, kepeästi leikitellen.

Joskus ne asiat ja ihmiset vain tapahtuvat, joita eniten tarvitsee. Jonain hetkenä havahtuu monen salaa haaveillun asian olevan jo tässä ihan yllättäen, tavalla tai toisella, mahdollisuutena, alkuna. Kun vain osaisin toimia oikein ja pitää niistä kiinni.

Kaikki on haurasta, lamaantuu pelkoon ja hajoaa kappaleiksi vähän väliä, mutta näen hyviä asioita. Suuria voimia. Kiitollisuutta.

Maanantaiaamun tuhkimo

Ihanan viikonlopun taika raukeaa viimeistään psykiatrisen polin aulassa harmaana maanantaiaamupäivänä. Hoitoruletti kiihtyy, panokset kovenevat.

Yli kolmen vuoden takainen lääkäri ja sosiaalityöntekijä, joka ei muutamasta tapaamisesta muista nimiä, kasvoja eikä juuri mitään mistä on puhuttu.

Taistelen, etten romahtaisi. Hoen, etten jaksa enää. Lääkäri toteaa kylmästi, ettei Kelaa kiinnosta minun tunteeni. En ymmärrä keskustelusta juuri mitään, ja joudun käyttämään vähintäänkin puolet ajasta sen selvittelyyn kuka on sanonut, mitä, missä yhteydessä ja mitä suunnitelmia on tehty. Papereitani ei ole kukaan lukenut. Kenelläkään ei ole mitään käsitystä tai kokonaisvastuuta tilanteestani. Minua ei kuunnella, ei uskota. Terapeutin näkemystä, sen ainoan ihmisen, jolla on jonkinlainen kokonaiskuva voinnistani tai oireistani, ei kuunnella eikä uskota. Selitän monta kertaa mitä kukakin on sanonut ja mitä kenenkin mielestä pitäisi tehdä, mutta ne jyräävät kaikkien ylitse sähläten omiaan. Kuulemma aika tyypillistä vallankäyttöä tämän kaupungin psykiatrisessa hoidossa.

Kaikki puhuvat ja toimivat ristiin. Kelan kuntoutustyöntekijän mukaan terapiapäätökseen kannattaa vaatia oikaisua. Lääkäri ja sosiaalityöntekijä kieltävät ehdottomasti oikaisuvaatimuksen tekemisen ja päättävät, että kirjoitetaan lausunto uutta hakemusta varten. Uusi kuntoutupsykoterapia haettuna samaan aikaan kuntoutustuen jatkon kanssa on Kelan näkökulmasta todennäköisesti jossain määrin ristiriitaista, joten kaikkien läpimenoon tuskin voi luottaa. Kuntoutustutkimuksessa tehty suunnitelma työkokeilun hakemisesta sitten kun vakauttamisryhmä päättyy ja tiiviimpi terapia on saatu alulle tuomitaan polilla ihan älyttömäksi. Ilmeisesti ovat sitä mieltä, etten tule tarvitsemaan ammatillista kuntoutusta, koska minulla on jo työ. Työ, jota ei voi tehdä kokopäiväisesti ja josta on kuntoutustutkimuksessa todettu, ettei siitä ole ammatillisesti kantamaan paljonkaan eteenpäin, vaikka se kuntoutuksellisesti mielekästä tällä hetkellä onkin. Vakauttamisryhmästä toimintaperiaatteineen ei lääkärillä tai sosiaalityöntekijällä ole mitään käsitystä, ei edes siitä, kuka lähetteen ryhmään on tehnyt. Kuntoutustuen jatkon pituudesta lääkäri esittää täysin terapeutin näkemyksestä poikkeavan arvion ja jättää lopulta minullekin hämäräksi, kuinka pitkää jaksoa haetaan. Siitä sentään ei ole kukaan vielä muuttanut mieltään, että psykoterapia on ensisijainen hoitomuoto ja kuntoutussuunnitelmassani ehdoton edellytys muulle kuntoutumiselle.

Kumpikaan ei kysy miten voin tämän kaiken keskellä. Koska "ei Kelaa sun elämäs kiinnosta." Tyrmistyksissäni unohdan sanoa monta tärkeää ja olennaista asiaa. Tämä lienee ensimmäinen keskustelu ikinä, jossa lääkäri ei nosta esiin lääkitystä. Tunnin verran puhutaan silkkaa byrokratiaa eivätkä ne muista että minä saatan yhä olla ihminen. 

En ymmärrä tästä enää yhtään mitään. Ilmeisesti tilanne on varsin vakava, päätellen terapeuttini epätoivonhuokauksista, pitkistä hiljaisuuksista ja jopa kirosanoista.

Muisto viikonlopun onnellisesta, hassuttelevasta tytöstä, uusista ystävistä, kauniista sanoista ja lämpimistä kosketuksista räjähtää hetkessä atomeiksi olemattomiin. En ymmärrä kuka olen, mutta muistan paikkani.

Anteeksi että olen olemassa.

Sattumia mielenterveystoimistossa

Sain ohjeistuksen vaatia Kelalta oikaisua terapiapäätökseen. En vain ole aivan varma, kuinka itsetuhoinen haluan asian kanssa olla. Ei kukaan järkevä ihminen valita Kelan päätöksistä, ellei sitten halua asioidensa jumiutuvan pariksi vuodeksi muutoksenhakulautakuntaan. On vaikea uskoa, että Kela sitä ennen itse korjaisi suosiolla päätöstään. Mietin nyt sitten, haluanko terapia-asiani seisovan pahimmassa tapauksessa kaksi vuotta, vai haetaanko tukea pian uudelleen vähän järkevämmällä lääkärinlausunnolla. Toisaalta, jos lääkäriajan saamisesta tulee samanlainen farssi kuin mitä se nyt on ollut ja siihen saadaan aikaa kulumaan vähintään puoli vuotta, sitten lausunnon odotteluun pari kuukautta ja toiset pari hakemuksen käsittelyyn Kelassa, niin sama kai se on mitä teen. Perusteet oikaisun vaatimiselle ovat kyllä nekin varsin painavat ja ohjeistus valittaa tuli taholta, johon voisi kuvitella luottavansa. En tiedä.

Miten tahansa tekee, tekee kuitenkin väärin - lainalaisuus, jolla toimivat täysin sattumanvaraisesti sekä Kela että mielenterveystoimisto. En jaksa enää välittää tilanteestani, vaan lähinnä kaikki nämä viime aikojen sekoilut alkavat naurattaa. Onhan niillä oma huumoriarvonsa, pakko myöntää.

Tulee mieleen eräskin dialogi, jonka käyn aina polin toimistosihteerin kanssa. Se toistuu usein aika samansisältöisenä, esimerkiksi:

- Hei, täällä on Thymian H, mun tarviis uusia resepti.
- Joo. Sanotko henkilötunnuksen.
- xxxxxx-xxxx.
- Joo. Kukas sun hoitava lääkäri on?
- Öö, tota. En mä tiedä. Ei mulla kai ole. Ei ole ollut moneen kuukauteen.
(Aavistuksen vaivaantunutta, vähän sarkastista naurua)  - Odotas vähän, katsotaan... Sun hoitava työntekijäsi on xx?
- Kuka? (Mietin kuumeisesti, nimi kuulostaa hämärästi tutulta, toimistosihteeri nauraa taas väsyneen kuivakkaasti) - Ai niin, se on se sosiaalityöntekijä? (Jonka olen tavannut ehkä pari kertaa.)
- Joo. Silloin sun lääkäri on xx. Ne menee hoitavan työntekijän mukaan.
- Aha. No ei kai siinä sitten. Enpä ole häntä tavannut. Yrityksistä huolimatta.
(Sihteeri naurahtaa taas väsyneesti ja laittaa uusinnan eteenpäin. Sana "hoitava" lääkärin tai työntekijän eteen liitettynä ei vain lakkaa huvittamasta minua.)

Samantyyppinen keskustelu käydään joka kerta lääkkeitä uusittaessa. Milloin en muista tyypin nimeä, milloin se on virkavapaalla tai muulla pitkällä poissaolojaksolla ja pohdiskellaan millaisia kesälääkäreitä tai muita sijaisia talossa mahdollisesti on. Toisinaan unohdan lääkärin nimen tahallani ja testaan kuinka väsyneesti toimistosihteeri tällä kertaa nauraa. Oikeastaan sihteeri tulisi nimetä hoitavaksi työntekijäkseni, sillä hänen kanssaan varmaan useimmin olen tekemisissä. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuisi, jos tarvitsisin vähän akuutimpaa apua. Onneksi olen niissä tilanteissa oppinut selviämään omillani, vaikka se välillä onkin melkoista sattumankauppaa elämästä ja kuolemasta.

Reseptit nyt vielä jotenkin saa uusittua, mutta entä lääkäriajan saaminen. Terapeuttini joutuu soittelemaan polille, koska itse en ole onnistunut saamaan aikaa lääkärille vaikka olen kuukausikaupalla yrittänyt. Toimistosihteeri toteaa, että aika on jo lähetetty - aika sosiaalityöntekijälle. Asiasta kuultuani mietin soitanko polille käydäkseni taas yhden väsyneen sarkastisen keskustelun, tällä kertaa siitä, mistä lähtien sosiaalityöntekijöillä on ollut oikeudet kirjoittaa B-lausuntoja. Hillitsen itseni ja odotan ajanvarauskirjeen saapumista. Siihen on kiireessä käsin kirjoitettu, sosiaalityöntekijän nimen viereen, että tapaamiseen osallistuu myös erikoislääkäri xx, vanha tuttu muutaman vuoden takaa. En tiedä millä tempulla hänet on yhtäkkiä taas keksitty sotkea hoitooni, hänhän työskentelee käsittääkseni ihan toisessa yksikössä. Olen sattumasta kiitollinen, mutta siinä on ongelmansa. Tuo ihana anarkistilääkäri on rautainen ammattilainen ja tähänastisista lääkäreistä parhaiten kartalla oireilustani, mutta täysin ylityöllistetty ja aavistuksen epäluotettava. Jos jotain menee jostain syystä pieleen, ei minulla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua tavoittamaan häntä. Polilta en saisi mitään apua, koska hän on eri yksikön lääkäri, eikä hoida minua virallisesti.

Kuulemani mukaan polilla on yksi lääkäri, jolla on jonkinlaista osaamista traumapuolella. Minun väitetty omalääkärini, joka ilmeisen kiltisti uusii bentsoreseptini vaikkei ole koskaan minua nähnytkään, on sen sijaan erikoistunut päihdelääketieteeseen.

En ole jaksanut edes kysyä, mitä mieltä polilla ollaan hylkäävästä päätöksestä. Tietenkin se mahdollisuus on, että se voisi saada niiden tekemisiin vähän vauhtia - tunnetustihan siellä ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa, ettei potilas keksi vaatia itselleen psykoterapiaa sairaanhoitopiirin kustantamana. Se olisi lakisääteinen oikeuteni, mutta sen toteutumiseen ei tässä kaupungissa ole mitään mahdollisuuksia. Toisaalta itsetuhoisesti tekisi mieli kokeilla siihenkin taisteluun lähtemistä, jos vain voimat riittäisivät. Puhun, tai etenkin kirjoitan, loistavaa kelaa ja kapulakieltä ja saan jotain perverssiä mielihyvää lakipykälien tankkaamisesta ja valituskirjelmöinnistä. Haluaisin saada kaupungin vastuuseen hoitokuvioistaan. Tapaukseni ei ole mitenkään ainutlaatuinen ja monilla on varmasti asiat paljon minua huonommin - sitä suuremmalla syyllä kaupungin toimintaan pitäisi saada jotain järkeä. Miten selviävät ne, joilla ei ole voimia ottaa selvää ja vaatia, tai joilla ei ole tukenaan terapeuttia joka suostuu urhaamaan aikaansa asioihin jotka eivät hänen työhönsä edes kuulu?

Mitä muuta tässä voi enää tehdä kuin nauraa? Lakata miettimästä miten paljon aikaa ja energiaa, joka kuuluisi keskittää toipumiseen ja asioiden käsittelyyn valuu hukkaan tähän täysin käsittämättömään sekoiluun. Lakata ajattelemasta, että tapan itseni niin pääsevätpä minusta ja keskittää kaikki vähäinen kirjallinen lahjakkuuteni oikaisuvaatimukseen.

Tulevaisuutenne on hylätty

Maailmanloppuyön jälkeisen vaikean päivän kruunaa Kelan päätös: kuntoutuspsykoterapiahakemus on hylätty, taas kerran.

Olen käynyt nykyisellä terapeutillani kaksi vuotta ja koko tämän ajan joutunut tappelemaan terapian rahoituksesta. Viimeisen parin vuoden aikana on jatkuvasti ollut meneillään jonkinlainen hakuprosessi ja paperisota Kelan kanssa. On haettu kuntoutuspsykoterapiaa, vammaistukea, eläkkeensaajan hoitotukea sekä sekoiltu kuntoutustuen ja kuntoutusrahan välillä, mikä tietenkin vaikuttaa aina hoitotukiin. Käsittelyajat venyvät poikkeuksetta, terapian jatko on ollut vähän väliä epävarmaa ja välillä olen joutunut maksamaan käynnit kokonaan itse. Kuntoutustuesta vailla kummoistakaan työhistoriaa ei makseta paria kuukausittaista käyntiä enempää. Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta olen pystynyt käymään terapiassa kerran viikossa korotetun eläkkeensaajan hoitotuen turvin. Enempään ei taloudellisesti ole mitään mahdollisuutta, eikä ylintä hoitotukea ole myönnetty yrityksistä huolimatta, ja tuskinpa sekään lopulta tilannetta paljon helpottaisi. En uskalla edes ajatella, kuinka paljon arvokasta terapia-aikaa on mennyt hukkaan tukiviidakkoepätoivossa ja kuinka paljon terapeutin aikaa on kulunut sellaisiin asioihin, jotka eivät oikeastaan edes kuulu hänen työhönsä, mutta joista hän joutuu huolehtimaan koska varsinaista hoitotahoa eivät asiani paljon kiinnosta.

Kaikki Kelan päätökset ovat olleet milloin mitenkin täysin ristiriidassa keskenään. Kaikkea muuta mahdollista (ammatillista) kuntoutusta ilmeisesti myönnetään avokätisesti ja juurikaan oikea-aikaisuutta ja kokonaistilannetta miettimättä, mutta psykoterapiaa, joka olisi toimintakykyni paranemisen ja siten myös lopulta jossain vaiheessa ammatillisen kuntoutumisen edellytys, ei suostuta myöntämään. Viimeisten vuosien ajan jokaisessa psykiatrinlausunnossa ja hoitoneuvottelussa, myös Kelan kuntotustyöntekijän läsnä ollessa on todettu, ettei kertaviikkoinen terapia ole hoitoni kannalta riittävää ja mahdollista kunnollista traumaterapeuttista työskentelyä. Kuntoutustutkimuksessa todettiin painokkasti se, että nykyistä terapiaani on ehdottomasti tiivistettävä, jotta minkäänlainen toipuminen ja ammatillinen kuntoutus tulevaisuudessa olisi mahdollista. Potilas ei tule kuntoutumaan työkykyiseksi ilman riittävää psykoterapeuttista apua, on todettu monessa yhteydessä yksiselitteisesti.

Viimeisimmässä päätöksessä todetaan, ettei työelämään tai opiskelemaan palaamista pidetä vielä ajankohtaisena ja siksi terapiaa ei voida myöntää kuntoutuksena. Samalla todetaan vähättelevästi, että työni on osa-aikaista, ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä kuntoutumiseni ja mahdollisen työelämään palaamisen kannalta. Sanokaa minun sanoneen, että seuraavaksi kuntoutustuen jatkoa haettassa tämä sama osa-aikainen työ nähdään osoituksena täydestä työkyvystäni ja syynä hylätä kuntoutustuki.

Kelan ratkaisu asiaan on, että hoitoa tulee tiivistää terveydenhuollon puolella. Tässä kaupungissa, jossa psykiatrinen hoito on myllätty viimeisen vuoden aikana riekaleiksi ja joka kaiken lisäksi on terapeuttini mukaan traumahoidossa koko maan mittapuulla viimeistä takapajulaa. Siinä samassa hoitopaikassa, jossa minulla ei ole tietoakaan hoitavasta lääkäristä ja jossa toimistosihteeri reseptejä uusiessani vaikuttaa aina arpovan lääkkeet määräävän lääkärin (varsin vastuullista toimintaa, etten sanoisi, puhutaan kuitenkin rauhoittavien lääkkeiden uusimisesta). Mitenkähän tämän "tiivistämisen" olisi tarkoitus tapahtua? Lisäämällä vakautusryhmän ja kertaviikkoisen terapian rinnalle kuukausittainen omahoitajan jeesustelu- ja lässytyskäynti, eli keskusteluapua? Vielä jokin toinen ryhmä? Kolmas sektori? Sehän on psykiatrisella polilla muotia nykyään, hivuttaa hoitovastuuta vaivihkaa järjestö- ja vertaistoiminnalle. Mitä ovat ne "vointia kohottavat terveydenhuollon toimenpiteet", joista päätöksen perusteluissa puhutaan? Vuosien aikana on kokeiltu vähän kaikkea mahdollista tuloksetta ja ilmeisesti kokeillaan jatkossakin, vaikka toimiva ratkaisu on tiedossa. Mitäpä sitä turhaan toimivaa - niin toimivaa kuin se tällä hoito- ja muulla historiallani voi olla - terapiasuhdetta tiivistämään. Sehän maksaa. Mitähän mahtaa sitten maksaa jokainen tällä tavoin tuhlattu kuntoutustukivuosi ilman riittävää, kuntouttavaa hoitoa?

Eihän se tietenkään Kelan vika ole, että tilanteeni on ollut niin älyttömän sekava. Kuntoutuspsykoterapian kriteerit tuntien hylkäys on oikeastaan varsin ymmärrettävä. Kelan näkökulmasta sairastamisessani ei ole tapahtunut mitään uutta suuntaan tai toiseen, vaan diagnostisesti perusteet ovat yhä samat kuin seitsemän vuotta sitten ensimmäistä terapiajaksoa haettaessa. Silloin papereissa muistaakseni oli jonkinlainen toistuvan masennustilan diagnoosi, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus ja epätyypillinen bulimia. Syömishäiriö on mennyttä elämää, masennus tulee ja menee tuskin mitään diagnostisia kriteerejä täyttämättä ja epävakaan persoonallisuuden olisin valmis yleensäkin räjäyttämään jäljettömiin tautiluokituksista. Omalla kohdallani ainakin se on aiheuttanut paljon ongelmia: hoitotahojen ennakkoluulot ja tuomiot sekä eräskin epäonninen päiväsairaalahoito erään epäjohdonmukaisen, sekavan ja osin aika vahingollisen hoitomallin koekaniinina. Nykyään mietin usein sitä, missä määrin oma oireiluni on koskaan ollutkaan epävakaan alle luettavissa, jos kyse on enemmän ollut traumaoireilusta ja jonkinasteisesta dissosiaatiohäiriöstä. Tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden ja traumojen kytkös on aika ilmeinen, joten on vaikea sanoa mikä tarkalleen on mitäkin ja liittyy mihinkin. Useimmiten vain tuosta diagnoosista ei ole hoidon kannalta ollut mitään muuta kuin haittaa. Siellä se sitkeä kaveri kuitenkin roikkuu mukana. Entä se kaikki muu, mikä on pysynyt läpi vuosien, mutta mihin on jostain syystä kiinnitetty kaikkein vähiten huomiota? Ahdistus- ja dissosiaatio-oireet, jotka kuitenkin vaikuttavat toimintakykyyni kaikkein eniten. Lääkärit ovat niin fiksoituneita mukavan helposti muka lääkittävään masennukseen ja epävakaaseen, jonka alle nyt voidaan niputtaa kaikki vähänkään epämiellyttävä ja hankala sekä tuomita rauhassa potilas vaikeahoitoiseksi katsomatta asioita sen tarkemmin.

Mitä väliä sillä on mitä lausunnoissa lukee? Onko se lopulta samantekevää, mitä papereissa on? Kelaa tuskin paljonkaan trauma- ja dissosiaatiopuolen sairaudet kiinnostavat. Diagnoosit sinänsä ovat minulle yhdentekeviä, mutta se mikä tuntuisi tärkeältä, olisi, että edes joku lääkäri joskus osoittaisi jonkinlaista kiinnostusta, ja osoittaisi kuulevansa, mitä yritän kertoa. Että tulisi jollain tapaa tunnustetuksi, etten ole vain huvikseni tässä tilanteessa, vaan sille todennäköisesti on jonkinlainen syy, miksi hoito- ja kuntoutusyritykset eivät tähän asti ole ottaneet onnistuakseen, vaikka teen parhaani. Se tuntuisi myös tärkeältä, että kaikilla hoitavilla tahoilla olisi edes jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, missä mennään ja mikä minua vaivaa. Että joku muukin kuin terapeuttini seisoisi sen takana, mitä hoidetaan ja miksi. Voi tosin olla, että tämä haave on silkkaa utopiaa.

Kai se on lopulta oma vikani, että tilanne on tämä. Onhan tästä varmaan luettavissa se, etten ole mikään kauhean helppo potilas. En ole näiden hoitovuosien aikana itse tiennyt mikä minulla on, enkä kai ole osannut siitä puhua niin, että olisin tullut ymmärretyksi. Olen ollut tyhmä, kun olen tuhlannut kaksi vuotta Kelan kuntoutuspsykoterapiaa, sen ainoan mahdollisuuteni, rahanahneeseen ja epäammattimaisesti käyttäytyvään, vanhakantaisen analyyttiseen psykodynaamiseen terapeuttiin vähän yli viisi vuotta sitten. Olisi pitänyt silloin, keskellä pahaa masennusjaksoa, ilman minkäänlaista tukea terapeutin etsintään, valita paremmin, miettiä tarkemmin ja jaksaa etsiä kunnollinen terapeutti. Tai edes lopettaa ajoissa ensimmäisten hälyttävien merkkien ilmaantuessa, eli heti. Minä typerä nuori tyttö en ymmärtänyt ettei terapian kuulu olla sellaista, tuomitsevaa, välinpitämätöntä, vahingollista. Mistä olisin voinutkaan tietää, sillä se oli täysin samanlaista kuin moni muukin ihmissuhteeni oli ollut. Ei kukaan kuvittele sellaisia asioita tapahtuvaksi terapiassa, mutta käsittämättömimmätkin asiat ovat näköjään mahdollisia. On ollut paljon huonoa onnea, mitä hoitokuvioihin tulee. Mutta kai tyhmyydestä joutuu aina kärsimään. Luulin sen kauhean kokemuksen, edes yhden niistä, olevan jo jollain tapaa takana päin, mutta löydän sen virheen edestäni joka kerta kun tappelen oikeudestani terapiaan. Olisinpa edes tajunnut tehdä kantelun siitä ihmisestä. Toisaalta: hullu potilas vastaan analyyttinen terapeutti, mikä tuhoontuomittu asetelma. Lopulta jälkiviisastelu on ihan turhaa.

Pitkäaikaisen sairauden hoito Kelan mukaan kuuluu julkiselle puolelle. Ongelmahan usein on se, että jako julkisen terveydenhuollon vastuulla olevaan sairauden hoitamiseen ja Kelan kuntouttamiseen ei vain toimi, vaan kumpikin sysää vastuuta toiselle osapuolelle miten nyt sattuu parhaiten sopimaan. Julkisella puolella voidaan valitettavan harvoin puhua hoidosta, ja psykoterapeuttisesta hoidosta varmaan vielä harvemmin. Kaikki terapiaa tarvitsevat tungetaan kuntoutuspsykoterapiaa hakemaan riippumatta siitä, ollaanko sairauden ja kuntoutumisen kanssa sellaisessa vaiheessa, jossa kuntoutuspsykoterapia on oikea-aikainen. Kunhan nyt vain se vaadittu kolme kuukautta jonkinlaista hoitokontaktia, eli ehkä pari polikäyntiä, on takana. Niille, jotka syystä tai toisesta ovat vielä Kelan korvaaman terapian jälkeen edelleen terapian tarpeessa, sanotaan vain ettei ole mahdollista. Deal with it ja syö lääkkeesi, pahimmassa tapauksessa ne uusitaan terveyskeskuksessa. Kuinka paljon minuakin on syyllistetty siitä, etten ole siististi ja helposti takaisin työelämään lääkittävä, puhtaasti masennuspotilas (paljonko sellaisiakaan lopulta edes on), vaan hankala, vaativa ja vaikeahoitonen, kun toimivaa lääkitystä oireisiini ei ole näinä vuosina löytynyt ja harvajaksoinen "keskusteluhoito" aiheuttaa vain ahdistuksen riistäytymistä täysin käsistä.

Toisaalta tuntuu, että valitan ihan tyhjästä. Asiani ovat kuitenkin moneen muuhun verrattuna hyvin ja tiedän olevani aika onnekkaassa asemassa. Kertaviikkoinen terapia hyvällä terapeutilla on aika paljon enemmän kuin ei terapiaa ollenkaan. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että pystyn sen jotenkin eläkkeensaajan hoitotuen avulla maksamaan. Kuitenkin, raakaa todellisuutta on ollut myös se, että kertaviikkoinen terapia on ollut äärimmäisen raskasta ja tuntunut välillä liian repivältä ja väkivaltaiselta, vaikka varoen ja omassa tahdissani onkin yritetty edetä. Välillä tuntuu ihan mahdottomalta jäädä yksin kokonaiseksi viikoksi selviämään kaikkien auki revittyjen haavojen kanssa - yhä enemmän nyt vakauttamisryhmän nostaessa asioita pintaan. Voihan sitä tietysti myös väittää, että se on oma vikani kun en pysty luottamaan terapeuttiin ja heittäytymään terapiasuhteeseen ja ottamaan irti sitä hyötyä minkä kertaviikkoisesta terapiasta voi saada. Ikävä totuus nyt kuitenkin on, ettei se tällä historialla ja näillä oireilla taida riittää. Tulevaisuutta tällä tavoin on vaikea rakentaa.

Tämä kaikki konkretisoi taas sen, mitä olen miettinyt paljon vuosien varrella. Onko minun edes mahdollista toipua, näin tai mitenkään muutenkaan? Onko ainoa vaihtoehtoni vain hyväksyä kaikki tämä ja opetella elämään sen kanssa? Hyväksyä kärsimys, ahdistus, traumaoireilu ja syvä, kaiken tuhoava yksinäisyys osakseni tässä elämässä. Luopua toivosta ja niistä typeristä haaveista, että joskus olisin vielä vapaa ja onnellinen.

Kuolisit pois. Ei kukaan halua sun olevan olemassa.

Pitihän se nyt jossain kohtaa pysäyttää. Alkoi näyttää liian pahasti siltä, että terapian suhteen on toivoa, ja olin melkein päästä johonkin aika kipeään kiinni. Eihän sellainen nyt käy, vaan terapiassani on ilmeisesti tarkoitus käydä läpi vain byrokraattisia solmuja.

Tarinan opetus? Älä hanki traumoja. Ainakaan hoitoa vaativia.