Katkeruus, sekavuus, elämä

Näinä päivinä hajoan joka hetki kaiken alle. Toinen ties missä maailmalla paljon vapaampana ja onnellisempana minun jälkeeni. Onnellisena päästyään minusta eroon. Minä itken niin että henki menee, täytän ties kuinka monetta kertaa hoitotukihakemuksia ja tappelen rahasta, jotta saisin terapiani maksettua, jotta joskus olisi tulevaisuus ja olisin ihan tavallinen. Ihan turhaan.

Niin. En minäkään ikävöisi tätä hetkeäkään jos minulla olisi mahdollisuus kääntää selkäni ja kävellä pois.

Tällaisena päivänä maailma tuntuu ihan helvetin väärältä. Olisin parempi kuolleena, säästyisivätpähän nekin rahat, yhteiskunta ja ympäröivät ihmiset.

Miksi? Koska olen paha. Sama kysymys, sama vastaus, yhä uudelleen. Paha, paha, paha. Miten päästä sen jatkuvan hokeman tuolle puolen? Ovelampi kysymys, rakentavampi vastaus, en tiedä.

Teen parhaani. Joka ikinen päivä. Pystyn kaikesta huolimatta tekemään aika paljon asioita ja muistan olla siitä kiitollinen. Miksi se ei kuitenkaan koskaan riitä?

Koska olen paha. Koska mikään mitä teen ei riitä eikä ole tarpeeksi mitään.

Äh, tänään. Yritän pystyä katsomaan suoraan kohti tätä rumaa jälkeä, jotta jonain päivänä olisi kevyempää. Tänään vain en tiedä uskonko.

Om ett år eller två är det aldrig över

Puoli vuotta.

Mä en edelleenkään epäröi hetkeäkään ajatusta loppuelämästä, mutten tiedä voinko olla ihmisen kanssa joka imee musta kaiken elinvoiman. 

En tiedä haluanko olla sellaisen ihmisen kanssa, joka rakentaa kaiken fanaattisesti vain yhden asian ympärille enkä mä merkitse sen rinnalla enää yhtään mitään.

Puoli vuotta niitä kohtalokkaita sanoja myöhemmin olen yhä hengissä ja havahdun ajan kuluun keittiönpöytäni ääressä niiden samojen kahden ystävän ympäröimänä kuin sinä kuumana heinäkuun iltapäivänä puistossa, jolloin en vielä tajunnut, miten monta mutkikasta ja kieroutunutta, vääristynyttä ja vääristeltyä totuutta noihin lauseisiin tiivistyi ja mitä kaikkea noista sanoista seuraisi.

Elämä vain lipuu armotta eteenpäin. Puolessa vuodessa ehtii toipua pahimmasta shokista ja järjestellä elämänsä uudelleen ilman toista. Antaa välinpitämättömien päivien valua ohi yksi toisensa jälkeen ja runnoo itsensä läpi niistä, joina ei jaksaisi enää hetkeäkään. Tottuu vähitellen uuden asunnon vieraaseen tuoksuun ja ympäröivien ihmisten ääniin - ei se koti ole vieläkään eikä koskaan täysin, mutta ehkei se haittaa. Eletty yhteinen elämä ehtii muuttua joksikin kaukaiseksi epätodelliseksi uneksi, joka ei ehkä koskaan ollutkaan totta. Kaikki ne kauniit sanat ja "ystävinä eroaminen" osoittautuvat täydelliseksi paskapuheeksi. Vuosikautiset epämääräiset fyysiset oireet paranevat hiljalleen ja jatkuva hälytystila kehossa rauhoittuu.

Puolessa vuodessa kuulee uskomattoman määrän tökeröitä kliseitä tyyliin "olet vielä nuori ja niin kaunis että löydät varmasti uuden" - mikä kuulostaa joka kerta niin käsittämättömältä, etten edelleenkään tyrmistykseltäni saa vastattua mitään. Puhumattakaan vähemmän tökeröistä, mutta ei yhtään vähemmän julmista hokemista, joissa puhutaan ajasta. Niitä vastaan tarvitsee ihan yhtä uskomattoman määrän urheita hymyjä, jotka peittävät kaikki tunteet ja vakuuttavat että selviän, ettei tilanteen toiselle osapuolelle vain tulisi liian epämukava olo.

Puolessa vuodessa ehtii itkeä käsittämättömän monta kertaa, elää vähän eteenpäin, hukuttaa kaiken tuntikausiin tanssisaleissa ja tatameilla, tangoissa ja tankojen alla, varpaankärjillä ja kantapäät tiukasti maassa, tehdä asioita joita ei vielä hetki sitten olisi uskonut voivansa osaavansa, toteuttaa muutaman pienen unelman ja tehdä suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä hymyillä vähän, ihan aidostikin. Ehkä jopa jollekulle, vähän hämmentyneesti kuin ei enää aivan muistaisi millaista on hymyillä sillä tavoin.

Puolessa vuodessa oppii aikamoisia asioita itsestään ja löytää suuria voimia. Oppii elämään oman täydellisen arvottomuutensa kanssa ja piilottamaan sen hyvin. Mikään kuluva aika ei vain vaienna kysymyksiä siitä miksi niin täytyy olla ja miksi on täysin mahdotonta olla kenenkään kanssa. Mikä on se kaikkea suurempi voima, joka suistaa täydelliseen avuttomuuteen, olemattomuuten, ei mihinkään toisen ihmisen rinnalla.

On haavoja, jotka eivät koskaan parane. On haavoja, joita en ehkä koskaan löydä.

Julmin tammikuu

Olen aina vihannut tammikuuta ja näitä loputtomia uudenvuoden jälkeisiä pyhäpäiviä. Yritän unohtaa vuosien armotta vaihtuvan luvun ja miten ne vain katoavat jonnekin. En haluaisi ajatella miten kaikki sitkeästi tuntuu pysyvän paikoillaan, vaikka tekisi mitä tahansa päästäkseen eteenpäin.

On silti vaikea olla miettimättä mennyttä ja tulevaa, pelkäämättä. Tuleeko seuraavasta vuodesta samalainen kuin kaikki muutkin, vai peräti vielä pahempi? Miten uskaltaa edes haaveilla paremmista ajoista, odottamattomista seikkailuista ja ihmeellisistä asioista kun takana on tuollainen vuosi?

Vuosi joka uursi silmieni alle surusta juonteet ja yhtäkkiä en ollut enää nuori.
Vuosi joka pyyhki puoli vuosikymmentä olemattomiin hetkessä.
Vuosi jona menetin kodin.
Vuosi, jona kaikki se mitä olen ja teen muuttui täysin merkityksettömäksi ja opin olevani täysin arvoton, paha ja poispyyhittävä.
Vuosi jona mikään mitä tein ei riittänyt enkä ollut enää tarpeeksi mitään.
Vuosi joka muistutti minua siitä että maailma voi olla ihan helvetin raaka paikka.

Jättää taakse, katsoa eteenpäin. Oppia virheistään, ajatella toisin. Luottaa vielä ihmisiin ja elämään. Se on vaikeaa kun on satutettu pahasti.

Tammikuu. Olen yrittänyt tapella sitä vastaan kaikin mahdollisin keinoin vanhoin suosikkimusikaalein, hölmöin 20-luvun iskelmin, levytangoin raskain painoin, mutta unettomina aamuöinä ja väsyneenä urheiluvaatteita päälle pukiessa tunnutaan käyvän melkoisia elämän, kuoleman ja katkeruuden taisteluja.

En haluaisi antaa sen voittaa.

Ehkä sittenkin joulu

Pelkäämäni ensimmäinen joulu vuosiin, jonka piti olla vain tämän hirveän syksyn loppuhuipennus ja maailman kaiken yksinäisyyden tiivistymä. Edes terapeuttini ei toivota lähtiessäni hyvää joulua, aivan kuin se olisi jotenkin sopimatonta tässä tilanteessa. Ehkä hän epäilee minun palaavan paniikkipuheluineni piankin. Niin luulen minäkin, mutta kestettyäni pahimmat paniikin ja sekoamispelon hetket huomaan jotain tuttua muutaman vuoden takaa. Vaikean syksyn jälkeen joulusta tuleekin aivan varkain hyvä. Kaikki hyvät asiat tulevat takaisin aika yllättäen.

Pitkät harmaat päivät, jotka torkun läpi illan treeneihin asti. Juon vähän väliä kahvia ja luen ensimmäiset kokonaiset kirjat ikuisuuksiin. Jossain mielen perukoilla tutkimussuunnitelmat lähtevät vaivihkaa kirjoittamaan itseään eteenpäin. Nukun myös ensimmäisiä kokonaisia, pitkiä öitä ikuisuuksiin. Näen taas unia. Ne sekoittuvat häiritsevällä tavalla todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin, mutta unia. Asiat tuntuvat yhtäkkiä taas joltain ja merkitsevät jotakin. Vietän paljon aikaa yksikseni enkä oikeastaan edes kaipaa mihinkään muualle.

Vaeltelen kaupungilla suosikkipaikkojani ja ostan ristiriitaisia joululahjoja, vain itselleni. En jaksa kuunnella heikkoa ääntä, joka sanoo minun olevan itsekäs ja huono tytär, kun en halua tavata vanhempiani tänäkään jouluna. Vaiennan lempeästi sekin, joka suree perhettä, jota ei ole koskaan ollut - tai mikä se nyt oli, perheen kulissi. Yritän olla liukumatta syyllisyyteen ja vastuuseen asioista, jotka kuuluisivat muualle.

Eikä minun tarvitse viettää joulua yksin. Saan olla tärkeän ihmisen ja tärkeän koiran kanssa, tehdä tasan mitä huvittaa, ja vieläpä yhdessä suosikkipaikoistani tässä kaupungissa. Se on juuri niin hyvä kuin mikään tässä tilanteessa voi olla.

Käyn läpi kaikkia kipeitä asioita, kävelen päin joko syleillen tai keskisormet pystyssä. Asiasta riippuen. Otan asioita takaisin ja huomaan, etteivät ne ole olleet kaikki hänessä kiinni. Minä olen yhä, ja on asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Aika yllättäen myös ilman häntä. Yhtäkkiä olen varma, että olen tarpeeksi vahva matkustamaan yksin niihin kaupunkeihin, joihin en koskaan enää uskonut voivani palata. Minä selviän tästä voittajana sillä pakenemisen sijaan menen kohti.

Olen ajatellut asioita jotka tekevät minut vahvaksi ja kauniiksi. Hypännyt mukaan tiettyyn kepeyteen, hymyillyt idioottimaisesti, syystä ja ilman.

On säröjäkin. Kipu murtautuu esiin yöllä ennen nukahtamista levottomina ajatuksina ja nopeina iskuina kipeisiin paikkoihin. Lamauttavina syyllisyydenpuuskina. Kaikki se vain on. Annan sen tulla ja mennä. Kestän sen.

Oikeastaan koen järjetöntä helpotusta. Ei koskaan enää. Minun ei tarvitse enää päästää ketään lähelle. Sillä kuka valitsee lähellä olemisen herättämän epämääräisen kauhun ja sen valloilleen saaman helvetin vapaaehtoisesti, ja olisinko minäkään jos olisin tiennyt mihin joudun, mihin vedän syyttömän sivullisen ja mikä on lopputulos. Ei koskaan enää. Olen leikitellyt ajatuksella, että ottaisin kaiken ihan kevyesti vain. Sellainen suloinen itsepetoshan tämä koko kuvitelma on, ja mitä sanoinkaan kohti menemisestä, mutta jos se saa minut tuntemaan itseni vahvaksi ja hehkumaan edes hetkeksi niin ihan sama. Enimmäkseen olen ajatellut, että mitä väliä, ja hymyillyt suloisesti päälle. Unohtanut kalvavat kysymykset siitä, ymmärtääkö kukaan koskaan minua enää sillä tavoin, tai sen miten vannoin, etten koskaan enää halua pelätä. Mitä väliä, millään.

Olen ollut aivan järjettömän kiitollinen siitä, miten paljon tavallisia ja normaaleja asioita kykenen kuitenkin tekemään tämän kaiken keskellä.

Edelleen saatan itkeä kotiin kävellessäni, mutta surun ja epätoivon sijaan ehkä enemmän siksi, että olen selvinnyt tästä syksystä. Sitä, miten hurjalta tuntuu olla hengissä kaiken tämän jälkeen. Sitä, että elämä ehkä sittenkin kantaa, ja saan olla hereillä aikaisin tällaisena jouluaattoaamuna. Ei se ole itsestään selvää.

Muodonmuutoksia ja ristiriitoja

"Kuinka vakavasti sä oikein otat ton tanssimisen?"

Vuoden viimeisellä tunnilla kahden opettaja tyrmää minut henkilökohtaisella kysymyksellä enkä minä pelkuri saa suustani totuutta vaan mutisen jotain epämääräistä siitä, etten yleensäkään elämässä tee paljonkaan asioita puolivakavissani. 

Miten vakavasti nyt elämässä otetaan asioita, joista joinain aikoina on riippunut koko elämä, jopa oma henki?

Mietin kaikkia niitä kertoja kun ainoa asia maailmassa, jonka olen kyennyt hahmottamaan on ollut reitti tanssikoululle. Olen laskeskellut lääkkeiden vaikutusaikoja ja sitä ehtiikö ahdistus laantua, tokkuraisuus laimeta ja tunnenko riittävästi raajani ja hahmotanko liikkeeni. Olen tullut siinä aika hyväksi. Muistan, miten entinen puolisoni joskus saattoi minut tunneille ja haki takaisin, kun en pystynyt liikkumaan ulkona yksin. Siinä välissä tunti tai kaksi jotain käsittämätöntä kirkasta ja selkeää. Joskus salin laidalla katselin niitä nuoria huolettoman oloisia tyttöjä ja mietin, joutuuko kukaan niistä kantamaan sellaisia salaisuuksia, kammottavia tyhjyyksiä, pahaenteisiä kysymyksiä. Ristiriitoja maailmoiden välillä. Miten matkalla takaisin kotiin olen vajonnut takaisin pimeään ja ajatellut pakkomielteisen viileästi kaikkia kamalia asioita. Joskus taas kaikki ihanat asiat ovat leijuttaneet jalat kevyesti irti maasta. Mietin sitä kohtaa kadussa, jossa askeleeni saavat ilmaa alleen ja tekee mieli juosta loppumatka. Turvaan. Se tapahtuu joka kerta, miten väsynyt tai hullu ikinä olenkaan, ja niin kauan maailmassa on toivoa.

En muista montaakaan tuntia, jonka olisin joutunut jättämään väliin kaiken tämän sairastamiseni aikana.  Osastojakson lisäksi ehkä yksittäisiä tunteja siellä täällä. Jotkut kutsuvat sitä toimintakyvyksi. Minä ehkä hengittämiseksi.

En uskalla kertoa totuutta. Ehkä siksi, että pelkään sairauteni ja rikkinäisyyteni tuomista paikkaan, jossa olen jollain tavalla saanut olla itsestäni edes vähän vapaa. Toisaalta se on myös kotoa opittua pelkoa myöntää minkään olevan tärkeää ja merkityksellistä itselle. Koska tärkeät asiat ovat yksinomaan naurettavia. Roikkuu tuon ikäisenä tuollaisissa lapsellisissa asioissa, mitä sekin oikein kuvittelee itsestään, typerä tyttö! Muistan miten isäni joskus vuosia sitten näki minut ompelemassa nauhoja balettitossuihin, katsoi vähän säälien ja totesi etten nyt vain innostuisi liikaa. Siitä joitakin vuosia myöhemmin ompelin nauhat kovakärkisiin tossuihin.

Mietin entistä puolisoani, joka samantyyppisessä tilanteessa jonkun kysyessä jonkin asian merkityksestä itselle olisi osannut valita sanansa juuri oikein ja avannut itseään juuri sopivasti oikeista kohdista, ei niistä liian synkistä ja oudoista. Ollut aito ja läsnä ja antanut itsestään, sellainen tyttö, josta tuskin kukaan voi olla pitämättä. Siinä missä minä viileän umpimielisenä ja poissaolevana jään aina jumiin siihen ristiriitaan, jossa haluan paljastaa salaisuuden ja tunnustaa maailman tärkeimmän asian mutta sanat asettuvat aina väärin tai peräännyn viime hetkillä. Pelosta, ettei kukaan voi ymmärtää millainen maailma tämä on, ja että se kaikki on jotenkin liian outoa ja synkkää ja käsittämätöntä. Pelosta, etten ole sellainen, josta kukaan voi pitää.

Tämä kaksoiselämä on raskasta ja yksinäistä. Sarja täpäriä muodonmuutoksia. Pakenemisia paikalta ratkaisevalla hetkellä. Aina jotenkin peitän jälkeni ja pelastan nahkani, ja miten automaattisesti se tapahtuukaan.

Tanssikoulun ovenkahvasta alkaa lempimuodonmuutokseni, mutten tiedä mitä ajattelisin niistä muista. Jollain ihmeellä saan hysteerisen itkun loppumaan viime hetkillä ennen esiintymismeikin tekoa eikä lavalla toivon mukaan näy kuin hallittuja ja ehkä tarkoituksellisia jäänteitä aamuisesta ihmisrauniosta. Paniikkikohtauksen reunamilla selviän yliopistolle, teen tentin ja pääsen läpi kurssista, josta en ole tajunnut mitään koko syksynä, vieläpä sellaisin arvosanoin, jotka saavat minut melkein tukehtumaan aamukahviini muutama päivä myöhemmin. Treeneihin muutun kelloa vastaan taistelevaksi koneeksi. Päättäväinen katse läpi salin takaseinästä ja seuraavat vaaditut minuutit täysillä ja luovuttamatta vaikka henki menisi. Töissä aamun hiljaisina hetkinä itken suruani väsymystäni loppuunkuluneisuuttani saleissa käytävillä ja takahuoneissa, mutta asiakkaiden eteen ilmestyy joku hymyilevä, kevyesti jutteleva kuori. Humisen tyhjyyttäni, joka tuntuu nielevän minut täysin hetkenkään hiljaisuudessa ja teen virheitä, mutta aina jotenkin onnistun paikkaamaan huolimattomuuteni ja pelastamaan suurimmat katastrofit.

En tiedä miten nämä muutokset tapahtuvat. Samalla tavoin kuin aina lopulta tulee seuraava aamu? Toisinaan kemiallisesti. Aina yhtä automaattisesti. Aika usein silloinkin kun en jaksaisi enää yhtään enempää. Yksin aina jotenkin helpommin kuin elämässä toisen kanssa.

Muodonmuutoksilla tietysti on kääntöpuolensa. Armottomuus itseä kohtaan. Ylikunto-oireet. Ristiriitaiset äänet ja repeilevät ulkokuoret. Itsetuhoiset selviytymiskeinot. Näkyvistä häipyvä käsitys omasta voinnista ja vaikeus hahmottaa edes sitä kuka on. Kaikki väkinäiset väkivaltaiset yritykset jatkaa eteenpäin silloinkin kun viisainta, välttämättömintä, olisi jäädä sänkyyn makaamaan ja kohdata se, mikä on vialla. Kiertotiet ja ylimääräiset mutkat matkassa. Merkityksensä menettänyt "mä en jaksa enää." Se, ettei kukaan muukaan tiedä missä kunnossa todella olen. Etten minäkään usko itseäni jos yritän pyytää apua. Ettei mikään kerrottu tavoita mitään koska kertoja itsekään ei ole paikalla. Se, ettei kukaan tunne minua. (Enää.)

Paeta voi vielä loputtomiin sen jälkeenkin kun on päättänyt, ettei halua enää juosta karkuun. On vaikea hahmottaa, missä menevät rajat periksiantamattomuuden, sairaalloisen vaativuuden, erilaisten dissosiatiivisten puolten ja mielialanvaihteluiden välillä, jos nyt mikään on edes eroteltavissa toisistaan. Sanovat, että tässä kaikessa kuitenkin on jokin järki ja hahmotettavissa oleva mieli. Olen yrittänyt opetella hyväksymään ristiriitoja ja ymmärtämään, etteivät kaikki vaihtuvat olotilat kumoa toisiaan. Ne voivat silti olla totta. Ehkä minä voin olla totta.

Lopun jälkeiset päivät

Näinä päivinä olen tavannut sellaisen ihmeen kuin inhimillinen ja järkevä Kelan työntekijä. Hoitoneuvottelussa saman pöydän ääressä kolme ihmistä, jotka auttavat minua selvittämään sotkuista tilannettani, uskovat minuun ja mahdollisuuksiini kuntoutua ja vakuuttavat minulle, ettei mikään ole mennyt pieleen vaikka tässä turhan monta mutkaa ja solmua onkin ollut. En ole toivoton tapaus, ne sanovat painokkaasti. Mitään ei ole menetetty ja kaikki asiat on mahdollista järjestää. Ne saavat minut nopeasti katumaan alun ärhentelyäni aina venyvistä aikatauluista ja myöhästelevästä lääkäristä. Minua kuunnellaan ja ne uskaltavat jopa vitsailla kanssani.

Ammatillinen kuntoutus unohdetaan toistaiseksi ja kuntoutustukea haetaan uudelleen pidemmäksi aikaa kuin koskaan ennen. Suhtaudun epäillen niin pitkän jakson läpimenoon, mutta toisaalta Kelalle pitäisi tässä vaiheessa olla jo selvää, ettei tämä yhtäkkinen ihmeparantumiseni täysin työkykyiseksi ole mennyt ihan niin kuin olisi pitänyt. Kuntoutus jatkuu, mutta jossain muussa muodossa kuin täysipäiväisinä opiskeluina. Mahdollisuuksia terapian tiivistämiseen selvitellään, mitä en ollut uskaltanut edes kuvitella. En tiedä, mitä byrokraattisia painajaisia minulla on edessäpäin, mutta ainakin ensimmäistä kertaa vähään aikaan tuntuu, että takanani on järkevästi tehty suunnitelma ja tukea. Tuntuuhan yli vuoden mittainen kuntoutustukijakso vähän hurjalta, mutta se mahdollistaisi etenemisen rauhassa omien voimieni mukaan ja keskittymisen olennaisiin asioihin. Kai minun pitäisi tuntea epäonnistuneeni opintojeni kanssa taas kerran, mutta taisin tietää jo ajat sitten opiskelun tässä tilanteessa olevan tuhoontuomittu yritys. Vaihtoehtoja vain ei silloin ollut.

Lähtiessäni vähän kevyempänä muistan kaikki ne kerrat kun opiskelijaterveydenhuollon psykiatrin huoneen oven sulkeutuessa tunsin itseni aina toivottomaksi ja maailman yksinäisimmäksi. Tilanteessani ole mitään muuta tehtävissä kuin uusia vastahakoisesti rauhoittavien lääkeiden resepti, ja minulle kuuluu syyllisyys siitä, että olen hankala potilas kun suostu ottamaan vastaan ainoaa tarjolla olevaa apua eli masennuslääkitystä. Jälkeenpäin miettien kuntoutumiseni käytännössä on oikeastaan edennyt vain niinä aikoina kun olen ollut kunnallisella puolella hoidossa. Pelkäsin pitkään hoidon vaihtumisen kaupungille tarkoittavan lähetejonoihin hukkumista, pakkojeesustelukeskusteluhoitoa lässyttävillä sairaanhoitajilla ja psykiatreja, joita ei koskaan näe. Toistaiseksi näyttää kuitenkin ihan hyvältä. Ehkä siirto olisi pitänyt uskaltaa tehdä jo ajat sitten. Ei minulla sinänsä ole mitään pahaa sanottavaa opiskelijaterveydenhuollosta, mutta pitkäaikaisten sairauksien ja kuntoutusasioiden kanssa siellä ollaan aika avuttomia. Tuskin ketään vieläkään terapeuttiani lukuunottamatta varsinaisesti kiinnostaa mikä minulla oikeastaan on, mutta ehkä se riittää. Ei Kela taida traumapuolen diagnooseilla juuri mitään tehdäkään.

Niitä hetkiä, kun asiat ehkä järjestyvät ja päivä on vielä edessäpäin. Kun haluaa lähettää viestin ja kertoa miten meni, miten ne kuuntelivat ja uskoivat minua ja olen toiveikas, että kaikki järjestyy. Ehkä kuitenkin uskon vähän tulevaisuuteen. Olen jo melkein kirjoittamassa ja muistan vasta sitten, ettei sitä ihmistä enää ole. Tai on, muttei sitä enää kiinnosta minun toivoni ja tulevaisuuteni. Ei ole ketään kenelle kertoa.

Istun luennolla tunnin ja melkein jaksan keskittyä vaikken mitään tajuakaan. Palaan kirjaston kautta kotiin ja tunnen itseni melkein normaaliksi. Risteyksessä sydämeni huutaa minun edelleen kääntyvän väärään suuntaan kotiin.

Lyckokatt, lyckokatt

Kipu on mykkää. Katkonaisia lauseita, sanoja jotka eivät tavoita, kertomuksia jotka jäävät kesken. Häpeää, etten pysty kirjoittamaan tästä upeaa ja kaunista selviytymistarinaa, vaan pelkkiä jäsentymättömiä pahan olon purkauksia.

Tiedän, että minun pitäisi kertoa terapeutilleni kallioista ja pimeästä ja jäisestä vedestä. Se kaikki jää jonnekin sen kaiken taakse kun hoen etten jaksa enää ei mikään muutu kaikki vain menee pahempaan päin ja minä olen paha ja huono enkä jaksa koko ajan vain tapella kaikesta hyvästä ei sen niin pitäisi mennä. Eikä hän edes uskoisi minusta mitään sellaista.

En tietenkään ole mitään sellaista. Lähtiessä kaikki on sumeaa, tukehdun itkuuni ja jalat pettävät rappukäytävässä. Silti seuraavassa hetkessä löydän itseni salilta tangon alta, hieman poissaolevana mutta päättäväisenä. En tiedä miten se tapahtuu. Niin päivät vain menevät. Hysteeriset kohtaukset seuraavat toisiaan ja niiden välissä yritän vain selviytyä ja tehdä jotain järkevää, mitä nyt elämässä pitää tehdä.

Hän sanoo, että minun pitäisi antaa periksi surulle ja väsymykselle eikä yrittää väkisin. En uskalla edes ajatella mitä silloin tapahtuisi. Antaa periksi sille, että todella olen ei-mitään. Hautautua kuolemaan, josta kukaan ei tule vetämään minua pois. Ei, en aio pysähtyä.

On näitä ääriä. Elämä ja kuolema.

On paikka ja suunnitelma ja ajatus, jolla huomaan leikitteleväni jatkuvasti. En kepeästi, vaan viileän rationaalisesti ja sivuuttaen ajatuksen, että oikeasti minä haluan elää, edelleen. Aina vaan nyt ei ole mahdollista saada mitä haluaa tai voimat eivät riitä sinne asti. On kylmiä tosiasioita.

On tanssituntien endorfiiniryöppy keskellä adagiota. Kun tiedän tasan mitä teen ja se nostaa minut hetkeksi ilmaan. Numeron käsistä karkaava ideointi, joka johtaa hallitsemattomiin naurunpurskahduksiin kesken tanssin. Opettajan energia ja elinvoima, joka saa unohtamaan kaiken muun maailmassa. Kiitollisuus, että saan olla kaikessa siinä mukana ja osana, vajavaisenakin. Ehkä vähän ylpeyskin, sillä tehty kova työ on omani. On myös piinallinen tietoisuus siitä, että nauru kuolee kyyneliin heti kun joudun palaamaan yksin asuntooni.

On reitti paikkaan, jota olin ajatellut. Se kulkee läpi entisen asuinalueeni, ohi monen kipeän, rakkaan paikan. Joka kerta jokin lohdullinen tarttuu minuun ja sanoo, että se kaikki on mahdollista saada takaisin vielä jonain päivänä. Kaikki on mahdollista, kaikki unelmatkin. Joka kerta muutan lopulta suuntaa tai kävelen ohi.

Teitä kotiin, teitä kuolemaan. En tiedä minne menen.