Koteloituva kipu

Erosta selviäminen on kiero peli, joka lyö jalat alta ja palauttaa aina lähtöruutuun kun kuvittelee hetkenkään selvivänsä kaikesta hengissä ja ottavansa askeleenkaan eteenpäin. Ei aika mitään paranna. Se vääristelee, vääntää asioita solmuihin, umpikujiin, ja pakottaa kiertämään koko ajan samoja kehiä. Se kaivaa haavoja vain syvemmiksi eikä koskaan jätä rauhaan.

Tulee kevät ja yhtäkkiä löydän taas itseni keskeltä kaikkia niitä kipeitä tapahtumia. Vyöryvät päälle yhä uudelleen, ne kaikki maailman yksinäisimmät päivät ja yöt, silmiin sattuva aamujen liian aikainen valo ja se, ettei mikään määrä lääkkeitä saa vaipumaan uneen ja unohtamaan hänen tietoisen julmia ja ilkeitä tekojaan. Hiljaiset omenantuoksuiset yöt, hitaasti poltetut savukkeet ja aina särkyvä unelma. Kuljen yhä hänen lähtönsä jälkeisiä tyhjiä huoneita ja muuton jälkeisiä töykeitä sanoja, joiden läpi kuultaa se, miten täydellisesti hän haluaa pyyhkiä minut elämästään pois. Kaikkia valheita, jotka tunnistin vasta jälkeenpäin hänen liian ohuesta äänestään. Yhtäkkiä kaikki tapahtuu uudelleen aivan kuin vasta eilen.

Kaikki paha tapahtuu yhä uudelleen kuin eilen. Kuin nyt.

Kuinka paha täytyy ihmisen olla, jos toinen voi vain päättää, ettei koskaan enää halua nähdä, ettei halua minun enää olevan olemassakaan?

En usko, että kukaan on koskaan ollut minua kohtaan niin julma kuin hän. Mutta ehkä sain vain ansioni mukaan.

Jäänkö henkiin vain siksi, että kaikki paha voisi tapahtua yhä uudelleen? Ovatko ne maailman onnellisimmat hetket jossain korkealla puolivarpaalla ajan hetkeksi pysäyttävässä täydellisessä tuplapiruetissa vain silkkaa itsepetosta ja kärsimyksen turhaa pitkittämistä? Pitäisikö lakata uskomasta kannustavien ihmisten ystävällisiin sanoihin, jotka ajavat minua aina eteenpäin, päivä päivältä parempiin ja vahvempiin suorituksiin, koska lopulta ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan ihan käsittämättömän julmia?

Lasken tunteja turvapaikkoihin ja toivon, että sormenpäistä virtaava suru on jonain päivänä ammennettu tyhjiin. Ehkä tänäänkin joku puolituntemattomista treenitovereistani, valmentajistani sanoo jonkin pienen, näennäisen merkityksettömän asian, ystävällisen sanan, joka auttaa minut elämään vielä yhden päivän eteenpäin. Ehkä tänäänkin saan kirjata ylös jonkin tavoitteen ja pienen askeleen eteenpäin ja yhden treenin aikana hymyillä ja sanoa useita kertoja "kiitos".

Kaikki pienet ja suuret ihanat ja onnelliset, maailman tärkeimmät asiat vastaan yhden ihmisen julmuutta. En tiedä miten käy.

Tunkeutujat

Nippu kysymyslomakkeita terapiassa muuttaa päiväni Polanskin Inhoksi hetkessä. Mietin sen elokuvan jälkeistä joulukuista yötä keittiöni pöydällä vuosia sitten, käsiä käsissäni ja sitä katsetta. "Mutta susta mä olen huolissani". Sanoin, että pärjään aina koska mulla on hyvät suojautumiskeinot. Liiankin hyvät. Mutta entä nyt, ilman häntä, tällä sohvalla, vasten kaikkia näitä seiniä.

Käsiä joka puolella vartaloa kuin käärmeinä iholla enkä pääse pakoon.

Painan lapaluitani syvemmälle sohvaan ja yritän liukua pois kaikkien kysymysten ulottuvilta. Kysymys toisensa jälkeen suoremmin kuin kukaan koskaan ja enkö minä ole kaikki nämä vuodet salaa odottanut, että joku kysyisi ne kysymykset ja tarttuisi niihin asioihin, joita yritän vaivihkaa kuolemanpeloissani jotenkin saada esiin. Enkö ole toivonut, että joku pysähtyisi, tarttuisi, kysyisi enemmän - ja samalla pelännyt sitä kuollakseni. Nyt hän kysyy kysymyksiä menneestäni, yrittää saada minut kiinnittämään huomiota osiin kehossani ja minä paniikissa haluan huutaa vastaan, ettei ole mitään, kaikki on kuollutta, ei mitään.

Hän kysyy suoran asiallisesti, melkeinpä jotenkin kevyentuntuisesti, olenko tullut väkivaltaisesti raiskatuksi. Vastaan kysymykseen totuudenmukaisesti mutten ymmärrä, miksi se joka kerta pysäyttää minut, jää kalvamaan, huutamaan vääryyttä ikään kuin vastaisin väärin. Kai minä nyt helvetti sentään tiedän, mitä on tapahtunut ja mitä ei. Toisaalta se on ihan sama, sillä vastasinpa kysymyksiin miten hyvänsä niin joku jossain huutaa että olen valehtelija.

Hän jatkaa kaavakkeissa eteenpäin mutta minä jään jonnekin menneeseen, kaikkiin niihin käsiin, syyllisyyteen, omaan kiistämättömään vapaaehtoisuuteeni, tahdottomuuteeni, joita en pääse pakoon. Muistan sen erään vuosien takaisen ihanan psykologin, joka puhui asioista rikosnimikkein, vaikken edelleenkään pysty ymmärtämään, mitä merkitystä sillä lopulta on, ja ehkä sillä ei lopulta olekaan. Kiinnostavinta kai on, miten aina päädyin niihin tilanteisiin. Miksi minulla ei ollut päätäntävaltaa eikä oikeuksia.

Kaikki vuosientakainen, näiden vuosien aikainen sysäytyy liikkeelle hallitsemattomasti. Kaikki mielikuvat, tuntumat, tunkeutujat vyöryvät päälle yhtä aikaa. Se vieras, kuten sitä joskus alkuaikoina kutsuin. Kaikki se mitä olin viime aikoina typerästi ajatellut, ettei minun tarvitsisi miettiä koska en tulisi niistä asioista toisen ihmisen läheisyydessä jatkuvasti muistutetuksi. Kaikki vajoamiset, oudot tapahtumat, kehoni epämääräiset vihjeet, petokset. Oudon lempeät ja etäiset tuntumat väkivallasta.

En ymmärrä tästä yhtään mitään ja samaan aikaan kaikki tuntuu piinallisen selkeältä.

Siinä kaikkien niiden seinien välissä. Hän yrittää saada minua uskaltautumaan eteenpäin ja yhtäkkiä se tuntuu jotenkin ihan samalta kuin kaikki ne kädet, kaikki se pyörryttävä inttäminen ja suostuttelu ja oma luikerteluni pois niistä tilanteista, vaikka tiedän pelaavani vain aikaa eikä mikään auta, vaan lopulta kaikki on väistämätöntä. Se keskustelu tuntuu jotenkin kammottavan tutulta, vaikka kaiken järjen mukaan olen siinä sohvalla kauimpana siitä kaikesta kuin vain voin olla. En ymmärrä.

Se järjetön tasapainoilu vasten kuolemanpelkoa ja väkivaltaista turhautumista. Eteneminen minun tahdissani, sen mukaan mihin pystyn, mutta toisaalta pelko siitä, että tähän kaikkeen tuhlaantuu toiset puoli vuosikymmentä elämää tällä tavoin, lamaannuttavasti, ja vielä vuosienkin päästä olen yhä tässä samassa suossa yhtä avuttoman sekaisin. Väkivaltainen halu repiä kaikki auki tässä paikassa ja heti koska en kestä enää hetkeäkään elää sen kanssa, etten ymmärrä mikä tässä on, etten ymmärrä yhtään mistään yhtään mitään. Ja yhtä kaikki pelko, joka puolella vastassa.

En tiedä pääsenkö koskaan niiden seinien läpi, jotka väittävät minulle ettei ole mitään.

"Oletko sä tehnyt tästä jotain päätelmiä? Onko sulla jotain ajatusta miksi näin on?" Millaisia päätelmiä sitä nyt ehtii tehdä ja vetää takaisin vuosien aikana. Yrittää olla tekemättä ja silti. Voiko mitään päätelmiä tehdä tyhjästä ilman yhtäkään todistetta? Nämä ovat raskaita syytteitä heitellä kevyesti ympäriinsä.

Ihan liikaa kipeitä haavoja, joiden aukirepiminen repii vielä enemmän ammolleen liian tuoreita haavoja. En tiedä pystynkö tähän.

Ei ne ole paikkoja ihmisen mennä, sanoin joskus. Ja mietin taas sitä surullista katsetta ja niitä käsiä, niitä toisia käsiä, jotka auttoivat minut vetämään itseni takaisin tähän maailmaan sieltä jostain syvältä.

Mietin sitä edellisen asunnon, kodin, turvapaikkaa, jonka olin rakentanut itselleni olohuoneen matalimpaan nurkkaan. Sitä roskiksesta pelastettua, huolella uudelleen täytettyä ja kokoonkursittua valtavaa pehmotiikeriä, johon nojaten vietin vielä vuosi sitten tällaiset päivät. Torkkuen rauhoittavissa vanhoja mustavalkoisia elokuvia. Turvaelokuvia, vanhoja kotimaisia, Valentin Vaalan ihania filmatisointeja Hilja Valtosen romaaneista. Tai Tourneurin Kissaihmisiä ties kuinka monetta kertaa, jos kaikesta kammottavasta ei vain pääse irti. Nyt, tässä kaikuvassa kivitalossa, liian korkeissa huoneissa, huomaan rauhoittavien loppuneen jo viikkoja sitten, koska en ole jaksanut soittaa mielenterveystoimistoon uusiakseni reseptejä. Olen elänyt vaarallisesti ja näköjään pärjännyt ihan hyvin, viikkoja, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Tänään, täytyy yhä selvitä ilman. Pelkin elokuvin. Arkistokuvia loputtomiin selaten, historiatiiliskiviin upottautuen. Yökaudet läpensä vanhoja musikaaleja, mykkäelokuvia. Jonkun muun menneisyys, jotain minua suurempaa. Jotain muuta kuin tämä.

Mutta ne kädet. En saa niitä pois. Eivätkä ne ole edes oikeita, todellisia, tapahtuneita käsiä.

Ei ne ole paikkoja ihmisen mennä.

Katkeruus, sekavuus, elämä

Näinä päivinä hajoan joka hetki kaiken alle. Toinen ties missä maailmalla paljon vapaampana ja onnellisempana minun jälkeeni. Onnellisena päästyään minusta eroon. Minä itken niin että henki menee, täytän ties kuinka monetta kertaa hoitotukihakemuksia ja tappelen rahasta, jotta saisin terapiani maksettua, jotta joskus olisi tulevaisuus ja olisin ihan tavallinen. Ihan turhaan.

Niin. En minäkään ikävöisi tätä hetkeäkään jos minulla olisi mahdollisuus kääntää selkäni ja kävellä pois.

Tällaisena päivänä maailma tuntuu ihan helvetin väärältä. Olisin parempi kuolleena, säästyisivätpähän nekin rahat, yhteiskunta ja ympäröivät ihmiset.

Miksi? Koska olen paha. Sama kysymys, sama vastaus, yhä uudelleen. Paha, paha, paha. Miten päästä sen jatkuvan hokeman tuolle puolen? Ovelampi kysymys, rakentavampi vastaus, en tiedä.

Teen parhaani. Joka ikinen päivä. Pystyn kaikesta huolimatta tekemään aika paljon asioita ja muistan olla siitä kiitollinen. Miksi se ei kuitenkaan koskaan riitä?

Koska olen paha. Koska mikään mitä teen ei riitä eikä ole tarpeeksi mitään.

Äh, tänään. Yritän pystyä katsomaan suoraan kohti tätä rumaa jälkeä, jotta jonain päivänä olisi kevyempää. Tänään vain en tiedä uskonko.

Om ett år eller två är det aldrig över

Puoli vuotta.

Mä en edelleenkään epäröi hetkeäkään ajatusta loppuelämästä, mutten tiedä voinko olla ihmisen kanssa joka imee musta kaiken elinvoiman. 

En tiedä haluanko olla sellaisen ihmisen kanssa, joka rakentaa kaiken fanaattisesti vain yhden asian ympärille enkä mä merkitse sen rinnalla enää yhtään mitään.

Puoli vuotta niitä kohtalokkaita sanoja myöhemmin olen yhä hengissä ja havahdun ajan kuluun keittiönpöytäni ääressä niiden samojen kahden ystävän ympäröimänä kuin sinä kuumana heinäkuun iltapäivänä puistossa, jolloin en vielä tajunnut, miten monta mutkikasta ja kieroutunutta, vääristynyttä ja vääristeltyä totuutta noihin lauseisiin tiivistyi ja mitä kaikkea noista sanoista seuraisi.

Elämä vain lipuu armotta eteenpäin. Puolessa vuodessa ehtii toipua pahimmasta shokista ja järjestellä elämänsä uudelleen ilman toista. Antaa välinpitämättömien päivien valua ohi yksi toisensa jälkeen ja runnoo itsensä läpi niistä, joina ei jaksaisi enää hetkeäkään. Tottuu vähitellen uuden asunnon vieraaseen tuoksuun ja ympäröivien ihmisten ääniin - ei se koti ole vieläkään eikä koskaan täysin, mutta ehkei se haittaa. Eletty yhteinen elämä ehtii muuttua joksikin kaukaiseksi epätodelliseksi uneksi, joka ei ehkä koskaan ollutkaan totta. Kaikki ne kauniit sanat ja "ystävinä eroaminen" osoittautuvat täydelliseksi paskapuheeksi. Vuosikautiset epämääräiset fyysiset oireet paranevat hiljalleen ja jatkuva hälytystila kehossa rauhoittuu.

Puolessa vuodessa kuulee uskomattoman määrän tökeröitä kliseitä tyyliin "olet vielä nuori ja niin kaunis että löydät varmasti uuden" - mikä kuulostaa joka kerta niin käsittämättömältä, etten edelleenkään tyrmistykseltäni saa vastattua mitään. Puhumattakaan vähemmän tökeröistä, mutta ei yhtään vähemmän julmista hokemista, joissa puhutaan ajasta. Niitä vastaan tarvitsee ihan yhtä uskomattoman määrän urheita hymyjä, jotka peittävät kaikki tunteet ja vakuuttavat että selviän, ettei tilanteen toiselle osapuolelle vain tulisi liian epämukava olo.

Puolessa vuodessa ehtii itkeä käsittämättömän monta kertaa, elää vähän eteenpäin, hukuttaa kaiken tuntikausiin tanssisaleissa ja tatameilla, tangoissa ja tankojen alla, varpaankärjillä ja kantapäät tiukasti maassa, tehdä asioita joita ei vielä hetki sitten olisi uskonut voivansa osaavansa, toteuttaa muutaman pienen unelman ja tehdä suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä hymyillä vähän, ihan aidostikin. Ehkä jopa jollekulle, vähän hämmentyneesti kuin ei enää aivan muistaisi millaista on hymyillä sillä tavoin.

Puolessa vuodessa oppii aikamoisia asioita itsestään ja löytää suuria voimia. Oppii elämään oman täydellisen arvottomuutensa kanssa ja piilottamaan sen hyvin. Mikään kuluva aika ei vain vaienna kysymyksiä siitä miksi niin täytyy olla ja miksi on täysin mahdotonta olla kenenkään kanssa. Mikä on se kaikkea suurempi voima, joka suistaa täydelliseen avuttomuuteen, olemattomuuten, ei mihinkään toisen ihmisen rinnalla.

On haavoja, jotka eivät koskaan parane. On haavoja, joita en ehkä koskaan löydä.

Julmin tammikuu

Olen aina vihannut tammikuuta ja näitä loputtomia uudenvuoden jälkeisiä pyhäpäiviä. Yritän unohtaa vuosien armotta vaihtuvan luvun ja miten ne vain katoavat jonnekin. En haluaisi ajatella miten kaikki sitkeästi tuntuu pysyvän paikoillaan, vaikka tekisi mitä tahansa päästäkseen eteenpäin.

On silti vaikea olla miettimättä mennyttä ja tulevaa, pelkäämättä. Tuleeko seuraavasta vuodesta samalainen kuin kaikki muutkin, vai peräti vielä pahempi? Miten uskaltaa edes haaveilla paremmista ajoista, odottamattomista seikkailuista ja ihmeellisistä asioista kun takana on tuollainen vuosi?

Vuosi joka uursi silmieni alle surusta juonteet ja yhtäkkiä en ollut enää nuori.
Vuosi joka pyyhki puoli vuosikymmentä olemattomiin hetkessä.
Vuosi jona menetin kodin.
Vuosi, jona kaikki se mitä olen ja teen muuttui täysin merkityksettömäksi ja opin olevani täysin arvoton, paha ja poispyyhittävä.
Vuosi jona mikään mitä tein ei riittänyt enkä ollut enää tarpeeksi mitään.
Vuosi joka muistutti minua siitä että maailma voi olla ihan helvetin raaka paikka.

Jättää taakse, katsoa eteenpäin. Oppia virheistään, ajatella toisin. Luottaa vielä ihmisiin ja elämään. Se on vaikeaa kun on satutettu pahasti.

Tammikuu. Olen yrittänyt tapella sitä vastaan kaikin mahdollisin keinoin vanhoin suosikkimusikaalein, hölmöin 20-luvun iskelmin, levytangoin raskain painoin, mutta unettomina aamuöinä ja väsyneenä urheiluvaatteita päälle pukiessa tunnutaan käyvän melkoisia elämän, kuoleman ja katkeruuden taisteluja.

En haluaisi antaa sen voittaa.

Ehkä sittenkin joulu

Pelkäämäni ensimmäinen joulu vuosiin, jonka piti olla vain tämän hirveän syksyn loppuhuipennus ja maailman kaiken yksinäisyyden tiivistymä. Edes terapeuttini ei toivota lähtiessäni hyvää joulua, aivan kuin se olisi jotenkin sopimatonta tässä tilanteessa. Ehkä hän epäilee minun palaavan paniikkipuheluineni piankin. Niin luulen minäkin, mutta kestettyäni pahimmat paniikin ja sekoamispelon hetket huomaan jotain tuttua muutaman vuoden takaa. Vaikean syksyn jälkeen joulusta tuleekin aivan varkain hyvä. Kaikki hyvät asiat tulevat takaisin aika yllättäen.

Pitkät harmaat päivät, jotka torkun läpi illan treeneihin asti. Juon vähän väliä kahvia ja luen ensimmäiset kokonaiset kirjat ikuisuuksiin. Jossain mielen perukoilla tutkimussuunnitelmat lähtevät vaivihkaa kirjoittamaan itseään eteenpäin. Nukun myös ensimmäisiä kokonaisia, pitkiä öitä ikuisuuksiin. Näen taas unia. Ne sekoittuvat häiritsevällä tavalla todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin, mutta unia. Asiat tuntuvat yhtäkkiä taas joltain ja merkitsevät jotakin. Vietän paljon aikaa yksikseni enkä oikeastaan edes kaipaa mihinkään muualle.

Vaeltelen kaupungilla suosikkipaikkojani ja ostan ristiriitaisia joululahjoja, vain itselleni. En jaksa kuunnella heikkoa ääntä, joka sanoo minun olevan itsekäs ja huono tytär, kun en halua tavata vanhempiani tänäkään jouluna. Vaiennan lempeästi sekin, joka suree perhettä, jota ei ole koskaan ollut - tai mikä se nyt oli, perheen kulissi. Yritän olla liukumatta syyllisyyteen ja vastuuseen asioista, jotka kuuluisivat muualle.

Eikä minun tarvitse viettää joulua yksin. Saan olla tärkeän ihmisen ja tärkeän koiran kanssa, tehdä tasan mitä huvittaa, ja vieläpä yhdessä suosikkipaikoistani tässä kaupungissa. Se on juuri niin hyvä kuin mikään tässä tilanteessa voi olla.

Käyn läpi kaikkia kipeitä asioita, kävelen päin joko syleillen tai keskisormet pystyssä. Asiasta riippuen. Otan asioita takaisin ja huomaan, etteivät ne ole olleet kaikki hänessä kiinni. Minä olen yhä, ja on asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Aika yllättäen myös ilman häntä. Yhtäkkiä olen varma, että olen tarpeeksi vahva matkustamaan yksin niihin kaupunkeihin, joihin en koskaan enää uskonut voivani palata. Minä selviän tästä voittajana sillä pakenemisen sijaan menen kohti.

Olen ajatellut asioita jotka tekevät minut vahvaksi ja kauniiksi. Hypännyt mukaan tiettyyn kepeyteen, hymyillyt idioottimaisesti, syystä ja ilman.

On säröjäkin. Kipu murtautuu esiin yöllä ennen nukahtamista levottomina ajatuksina ja nopeina iskuina kipeisiin paikkoihin. Lamauttavina syyllisyydenpuuskina. Kaikki se vain on. Annan sen tulla ja mennä. Kestän sen.

Oikeastaan koen järjetöntä helpotusta. Ei koskaan enää. Minun ei tarvitse enää päästää ketään lähelle. Sillä kuka valitsee lähellä olemisen herättämän epämääräisen kauhun ja sen valloilleen saaman helvetin vapaaehtoisesti, ja olisinko minäkään jos olisin tiennyt mihin joudun, mihin vedän syyttömän sivullisen ja mikä on lopputulos. Ei koskaan enää. Olen leikitellyt ajatuksella, että ottaisin kaiken ihan kevyesti vain. Sellainen suloinen itsepetoshan tämä koko kuvitelma on, ja mitä sanoinkaan kohti menemisestä, mutta jos se saa minut tuntemaan itseni vahvaksi ja hehkumaan edes hetkeksi niin ihan sama. Enimmäkseen olen ajatellut, että mitä väliä, ja hymyillyt suloisesti päälle. Unohtanut kalvavat kysymykset siitä, ymmärtääkö kukaan koskaan minua enää sillä tavoin, tai sen miten vannoin, etten koskaan enää halua pelätä. Mitä väliä, millään.

Olen ollut aivan järjettömän kiitollinen siitä, miten paljon tavallisia ja normaaleja asioita kykenen kuitenkin tekemään tämän kaiken keskellä.

Edelleen saatan itkeä kotiin kävellessäni, mutta surun ja epätoivon sijaan ehkä enemmän siksi, että olen selvinnyt tästä syksystä. Sitä, miten hurjalta tuntuu olla hengissä kaiken tämän jälkeen. Sitä, että elämä ehkä sittenkin kantaa, ja saan olla hereillä aikaisin tällaisena jouluaattoaamuna. Ei se ole itsestään selvää.

Muodonmuutoksia ja ristiriitoja

"Kuinka vakavasti sä oikein otat ton tanssimisen?"

Vuoden viimeisellä tunnilla kahden opettaja tyrmää minut henkilökohtaisella kysymyksellä enkä minä pelkuri saa suustani totuutta vaan mutisen jotain epämääräistä siitä, etten yleensäkään elämässä tee paljonkaan asioita puolivakavissani. 

Miten vakavasti nyt elämässä otetaan asioita, joista joinain aikoina on riippunut koko elämä, jopa oma henki?

Mietin kaikkia niitä kertoja kun ainoa asia maailmassa, jonka olen kyennyt hahmottamaan on ollut reitti tanssikoululle. Olen laskeskellut lääkkeiden vaikutusaikoja ja sitä ehtiikö ahdistus laantua, tokkuraisuus laimeta ja tunnenko riittävästi raajani ja hahmotanko liikkeeni. Olen tullut siinä aika hyväksi. Muistan, miten entinen puolisoni joskus saattoi minut tunneille ja haki takaisin, kun en pystynyt liikkumaan ulkona yksin. Siinä välissä tunti tai kaksi jotain käsittämätöntä kirkasta ja selkeää. Joskus salin laidalla katselin niitä nuoria huolettoman oloisia tyttöjä ja mietin, joutuuko kukaan niistä kantamaan sellaisia salaisuuksia, kammottavia tyhjyyksiä, pahaenteisiä kysymyksiä. Ristiriitoja maailmoiden välillä. Miten matkalla takaisin kotiin olen vajonnut takaisin pimeään ja ajatellut pakkomielteisen viileästi kaikkia kamalia asioita. Joskus taas kaikki ihanat asiat ovat leijuttaneet jalat kevyesti irti maasta. Mietin sitä kohtaa kadussa, jossa askeleeni saavat ilmaa alleen ja tekee mieli juosta loppumatka. Turvaan. Se tapahtuu joka kerta, miten väsynyt tai hullu ikinä olenkaan, ja niin kauan maailmassa on toivoa.

En muista montaakaan tuntia, jonka olisin joutunut jättämään väliin kaiken tämän sairastamiseni aikana.  Osastojakson lisäksi ehkä yksittäisiä tunteja siellä täällä. Jotkut kutsuvat sitä toimintakyvyksi. Minä ehkä hengittämiseksi.

En uskalla kertoa totuutta. Ehkä siksi, että pelkään sairauteni ja rikkinäisyyteni tuomista paikkaan, jossa olen jollain tavalla saanut olla itsestäni edes vähän vapaa. Toisaalta se on myös kotoa opittua pelkoa myöntää minkään olevan tärkeää ja merkityksellistä itselle. Koska tärkeät asiat ovat yksinomaan naurettavia. Roikkuu tuon ikäisenä tuollaisissa lapsellisissa asioissa, mitä sekin oikein kuvittelee itsestään, typerä tyttö! Muistan miten isäni joskus vuosia sitten näki minut ompelemassa nauhoja balettitossuihin, katsoi vähän säälien ja totesi etten nyt vain innostuisi liikaa. Siitä joitakin vuosia myöhemmin ompelin nauhat kovakärkisiin tossuihin.

Mietin entistä puolisoani, joka samantyyppisessä tilanteessa jonkun kysyessä jonkin asian merkityksestä itselle olisi osannut valita sanansa juuri oikein ja avannut itseään juuri sopivasti oikeista kohdista, ei niistä liian synkistä ja oudoista. Ollut aito ja läsnä ja antanut itsestään, sellainen tyttö, josta tuskin kukaan voi olla pitämättä. Siinä missä minä viileän umpimielisenä ja poissaolevana jään aina jumiin siihen ristiriitaan, jossa haluan paljastaa salaisuuden ja tunnustaa maailman tärkeimmän asian mutta sanat asettuvat aina väärin tai peräännyn viime hetkillä. Pelosta, ettei kukaan voi ymmärtää millainen maailma tämä on, ja että se kaikki on jotenkin liian outoa ja synkkää ja käsittämätöntä. Pelosta, etten ole sellainen, josta kukaan voi pitää.

Tämä kaksoiselämä on raskasta ja yksinäistä. Sarja täpäriä muodonmuutoksia. Pakenemisia paikalta ratkaisevalla hetkellä. Aina jotenkin peitän jälkeni ja pelastan nahkani, ja miten automaattisesti se tapahtuukaan.

Tanssikoulun ovenkahvasta alkaa lempimuodonmuutokseni, mutten tiedä mitä ajattelisin niistä muista. Jollain ihmeellä saan hysteerisen itkun loppumaan viime hetkillä ennen esiintymismeikin tekoa eikä lavalla toivon mukaan näy kuin hallittuja ja ehkä tarkoituksellisia jäänteitä aamuisesta ihmisrauniosta. Paniikkikohtauksen reunamilla selviän yliopistolle, teen tentin ja pääsen läpi kurssista, josta en ole tajunnut mitään koko syksynä, vieläpä sellaisin arvosanoin, jotka saavat minut melkein tukehtumaan aamukahviini muutama päivä myöhemmin. Treeneihin muutun kelloa vastaan taistelevaksi koneeksi. Päättäväinen katse läpi salin takaseinästä ja seuraavat vaaditut minuutit täysillä ja luovuttamatta vaikka henki menisi. Töissä aamun hiljaisina hetkinä itken suruani väsymystäni loppuunkuluneisuuttani saleissa käytävillä ja takahuoneissa, mutta asiakkaiden eteen ilmestyy joku hymyilevä, kevyesti jutteleva kuori. Humisen tyhjyyttäni, joka tuntuu nielevän minut täysin hetkenkään hiljaisuudessa ja teen virheitä, mutta aina jotenkin onnistun paikkaamaan huolimattomuuteni ja pelastamaan suurimmat katastrofit.

En tiedä miten nämä muutokset tapahtuvat. Samalla tavoin kuin aina lopulta tulee seuraava aamu? Toisinaan kemiallisesti. Aina yhtä automaattisesti. Aika usein silloinkin kun en jaksaisi enää yhtään enempää. Yksin aina jotenkin helpommin kuin elämässä toisen kanssa.

Muodonmuutoksilla tietysti on kääntöpuolensa. Armottomuus itseä kohtaan. Ylikunto-oireet. Ristiriitaiset äänet ja repeilevät ulkokuoret. Itsetuhoiset selviytymiskeinot. Näkyvistä häipyvä käsitys omasta voinnista ja vaikeus hahmottaa edes sitä kuka on. Kaikki väkinäiset väkivaltaiset yritykset jatkaa eteenpäin silloinkin kun viisainta, välttämättömintä, olisi jäädä sänkyyn makaamaan ja kohdata se, mikä on vialla. Kiertotiet ja ylimääräiset mutkat matkassa. Merkityksensä menettänyt "mä en jaksa enää." Se, ettei kukaan muukaan tiedä missä kunnossa todella olen. Etten minäkään usko itseäni jos yritän pyytää apua. Ettei mikään kerrottu tavoita mitään koska kertoja itsekään ei ole paikalla. Se, ettei kukaan tunne minua. (Enää.)

Paeta voi vielä loputtomiin sen jälkeenkin kun on päättänyt, ettei halua enää juosta karkuun. On vaikea hahmottaa, missä menevät rajat periksiantamattomuuden, sairaalloisen vaativuuden, erilaisten dissosiatiivisten puolten ja mielialanvaihteluiden välillä, jos nyt mikään on edes eroteltavissa toisistaan. Sanovat, että tässä kaikessa kuitenkin on jokin järki ja hahmotettavissa oleva mieli. Olen yrittänyt opetella hyväksymään ristiriitoja ja ymmärtämään, etteivät kaikki vaihtuvat olotilat kumoa toisiaan. Ne voivat silti olla totta. Ehkä minä voin olla totta.