Tuhlaan päivän, toisen, ties kuinka monennen.
Jos selviän luennolle, leijailen pois. En karkaa kovin kauas, mutta aina kevyesti eksyksiin.
Joka kerta kun tulen kotiin haluan vain kuolla. En tule kotiin vaan kolkkoon ja kaikuvaan, liian siistiksi remontoituun 50-luvun kerrostalon asuntoon. Puuduttaviin raskaisiin rutiineihin ja loputtomiin jatkuvaan kuolemaan.
En jaksa olla rakentava, sitkeä tai toiveikas enkä tapella katkeroitumista vastaan. Haluan vain kadota jäljettömiin ja mitä antaisinkaan edes yhdestä ohinukutusta päivästä.
Vaan jokin minussa on sitä mieltä, että aamuneljältä herätään selviämään, olemaan rakentava ja ajattelemaan elämää uusiksi. Olen miettinyt paljon mitä nämä vuodet ovat tehneet minulle. Miksi aina vain katoan ja lamaannun enkä koskaan uskalla tehdä mitään. Sitä kaikkea musertavaa häpeää, sitä kai se on.
En ole oikeasti sellainen tyttö, jonka hän jätti taakseen. Ja olen juuri sellainen. Se ei mikään. En halua olla, mutta minulla ei ole voimia yhtään enempään. Enkä saa jäädä tähän ja tällaiseksi. Täytyy olla enemmän, vaikka olisin maailman ainoa ihminen, joka näkee sen. Aamuneljä on juuri näiden kysymysten aika. Ja minä kun yritin olla reipas tyttö ja kerrankin pystyä nukkumaan ilman rauhoittavia.
"Sä ansaitset parempaa", sanoo eräskin ihana tyttö, enkä minä tiedä mitä vastaisin. Tietäisitpä totuuden minusta. Tietäisitpä mitä minä todella ansaitsen.
Ansaitsen tulla yksin kotiin ja haluta kuolla. Ansaitsen nämä mössöiset katkonaiset päivät. Saan juuri sitä mitä ansaitsenkin.
Jos ei koskaan tarvitsisi tulla alas kärjiltä ja jos ei koskaan tarvitsisi tulla kotiin. Jos ei tarvitsisi olla ja hengittää ja aina vaan selvitä. Jos saisi luovuttaa.
perjantai 8. marraskuuta 2013
maanantai 4. marraskuuta 2013
Tyttö sateessa
Maanantaiaamuna seison sateessa soittelemassa kaikkia summereita ja ovikelloja. Hän ei ole paikalla. Minä en tiedä minne menisin ja mitä ajattelisin. En voi uskoa, että se tapahtuu taas.
Taas yksi terapeutti, joka tekee oharit.
Taas. Olisihan se pitänyt tietää. Se tapahtuu aina, ennemmin tai myöhemmin. Mitä minä nyt teen? Lähden taas karkuun kaikkia ja kaikkea? En enää jaksaisi.
Mitä sitten muka kuvittelit? Että tämä kerta ja tämä ihminen olisivat jotenkin erilaisia? Että sinua voisi joku auttaa? Idiootti. Sinä typerys vielä odotitkin sitä. Ne kaikki lähtevät ja jättävät ja sinä olet aina se, joka jää yksin sateeseen.
Hoitohistoriani on surkuhupaisan täynnä epäsopivia terapiayrityksiä ja epäammattimaisesti käyttäytyviä hoitohenkilöitä. Se kai ei liene kauhean epätavallista. Olen ehkä aika hysteerinen, mutten jaksaisi enää yhtään jäykän tuomitsevaa, rahanahnetta analyytikkoa tai idioottimaisen tuhoisasti pelkkää hyvää tarkoittavaa sairaanhoitajaa. Kaikki epäonninen hoito on lykännyt toipumistani vuosia. Puhumattakaan sitten yritysten aiheuttamasta loputtomasta pelosta, syyllisyydestä ja vihastakin. Siitä miten kaikki aina tuhoutuu enkä tajua mikä minulla on ja miksi kukaan ei pysty minua auttamaan.
Yritetään nyt olla järkeviä. Jostain käsittämättömästä syystä aikataulukämmi on mitä todennäköisimmin omani.
Taistelen kaiken sijoiltaan suistumista vastaan treenaamalla lujemmin kuin aikoihin. Tunnen itseni kerrankin vahvaksi ja rauta tekee minusta ihanan aivottoman idiootin, joka ei jaksa välittää mistään. Pukuhuoneessa huomaan hymyni puolitutulle tytölle vielä pystyvän pysäyttämään ajan ihan hetkeksi. Mitä väliä, millään.
Kotimatkalla, se siitä sitten, loppupäiväksi. Kuulen taas jonkun päässäni luettelevan kaikkia tuntemiaan kirosanoja. Suistun oudoille reiteille ja jumiutuneisiin ajatuskulkuihin. Niihin aina samoihin, jotenkin pakkomielteisiin, mahdollisiin selityksiin sille miksi olen tällainen ja oireilen näin. Se ei koskaan johda mihinkään muuhun kuin mössöiseen ahdistukseen ja hukattuihin päiviin, liikaa syötyihin rauhoittaviin ja itsetuhoisiin selviytymiskeinoihin, joilla yritän blokata kaikkia tunteita pois.
Ehkä pitäisi jatkuvan eteenpäin laukkaamisen sijaan pysähtyä ja kuunnella. Vastassa on vain aina itsepintainen tyhjyys ja hiljaisuus (kauhu). Joku joka hokee ei ole mitään ei ole mitään en ymmärrä mitään. En ymmärrä mitään.
No niin. Olen taas tuhlannut päivän keksimällä ongelmia ja kehittelemällä yhteyksiä, joita ei ole.
Taas yksi terapeutti, joka tekee oharit.
Taas. Olisihan se pitänyt tietää. Se tapahtuu aina, ennemmin tai myöhemmin. Mitä minä nyt teen? Lähden taas karkuun kaikkia ja kaikkea? En enää jaksaisi.
Mitä sitten muka kuvittelit? Että tämä kerta ja tämä ihminen olisivat jotenkin erilaisia? Että sinua voisi joku auttaa? Idiootti. Sinä typerys vielä odotitkin sitä. Ne kaikki lähtevät ja jättävät ja sinä olet aina se, joka jää yksin sateeseen.
Hoitohistoriani on surkuhupaisan täynnä epäsopivia terapiayrityksiä ja epäammattimaisesti käyttäytyviä hoitohenkilöitä. Se kai ei liene kauhean epätavallista. Olen ehkä aika hysteerinen, mutten jaksaisi enää yhtään jäykän tuomitsevaa, rahanahnetta analyytikkoa tai idioottimaisen tuhoisasti pelkkää hyvää tarkoittavaa sairaanhoitajaa. Kaikki epäonninen hoito on lykännyt toipumistani vuosia. Puhumattakaan sitten yritysten aiheuttamasta loputtomasta pelosta, syyllisyydestä ja vihastakin. Siitä miten kaikki aina tuhoutuu enkä tajua mikä minulla on ja miksi kukaan ei pysty minua auttamaan.
Yritetään nyt olla järkeviä. Jostain käsittämättömästä syystä aikataulukämmi on mitä todennäköisimmin omani.
Taistelen kaiken sijoiltaan suistumista vastaan treenaamalla lujemmin kuin aikoihin. Tunnen itseni kerrankin vahvaksi ja rauta tekee minusta ihanan aivottoman idiootin, joka ei jaksa välittää mistään. Pukuhuoneessa huomaan hymyni puolitutulle tytölle vielä pystyvän pysäyttämään ajan ihan hetkeksi. Mitä väliä, millään.
Kotimatkalla, se siitä sitten, loppupäiväksi. Kuulen taas jonkun päässäni luettelevan kaikkia tuntemiaan kirosanoja. Suistun oudoille reiteille ja jumiutuneisiin ajatuskulkuihin. Niihin aina samoihin, jotenkin pakkomielteisiin, mahdollisiin selityksiin sille miksi olen tällainen ja oireilen näin. Se ei koskaan johda mihinkään muuhun kuin mössöiseen ahdistukseen ja hukattuihin päiviin, liikaa syötyihin rauhoittaviin ja itsetuhoisiin selviytymiskeinoihin, joilla yritän blokata kaikkia tunteita pois.
Ehkä pitäisi jatkuvan eteenpäin laukkaamisen sijaan pysähtyä ja kuunnella. Vastassa on vain aina itsepintainen tyhjyys ja hiljaisuus (kauhu). Joku joka hokee ei ole mitään ei ole mitään en ymmärrä mitään. En ymmärrä mitään.
No niin. Olen taas tuhlannut päivän keksimällä ongelmia ja kehittelemällä yhteyksiä, joita ei ole.
perjantai 1. marraskuuta 2013
Uusi elämä
Kuukausi. Kaipaan yhä kotiin, jota ei enää ole. Muserrun joka ikinen päivä kaiken kivun ja surun alle, mutta silti huominen aina tulee. Vaikka jokainen päivä sanookin minulle, etten halunnut tätä elämää. Vaikka olen ihan täynnä sekavia liian vaikeita tunteita ja ristiriitaisia ääniä. Vaikka hajoan
vähän väliä ja tuntuu raskaalta ja mahdottomalta olla sitkeä ja toiveikas kun on
menettänyt niin paljon. Vaikka menisi ikuisuus. Vaikka olisin maailman
yksinäisin tyttö.
Joskus ihmettelen sitä itsekin. Miten aina tulee seuraava päivä.
Silti. Puhun itseni pyörryksiin jokainen päivä, jotta selviäisin eteenpäin. Roikun pienissä asioissa ja kirjoitan päiväkirjat täyteen selviytymistarinoita. Kirjoitan yhä uudelleen sen, miten jonain päivänä nämä vaikeat vuodet ovat kaukainen muisto vain. Sellainen surullinen aavistus jostain kaukaa menneestä, onnen ja kiitollisuuden hetkessä pois pyyhkäisemä.
Tämä on ollut kipeä ja varmaan lopulta välttämätön oppitunti elämästä. Koska tahansa voi menettää sen viimeisen mahdollisuuden yrittää korjata virheensä. Kaikki voi kadota hetkessä. Toinen voi vain kävellä ulos siitä kaikesta, mistä päästäkseen itse joutuu tappelemaan henkensä edestä joka ikinen päivä. Toinen voi koska tahansa väsyä siihen, että asiat etenevät tuskallisen hitaasti ja todeta, ettei tämä ole enää sen kaiken arvoista. Viisi vuotta voi pyyhkiytyä jäljettömiin päivissä, viikoissa. Kaikki voi kuolla. Toinen voi vain lähteä. Niin voi vain tapahtua. Elämän voi vaihtaa toiseen ja kaiken entisen jättää taakseen katsomatta, jopa vihaten. Niin voi käydä ja niin käy.
Ei toisen varaan saa sillä tavoin rakentaa.
(Muista: seuraavalla kerralla, jos sellaista koskaan enää tulee, tajua lähteä ajoissa itse. Älä ikinä enää anna sen mennä siihen että toisen täytyy alkaa vihata päästäkseen pois. Tajua lähteä ajoissa.)
Silti. On päiviä, joista selviän. On päiviä, joina ajattelen eteenpäin. Päiviä, joina elämä vain jatkuu. Vaikka siedettävien, jopa lempeiden päivien jälkeen tulevat aina levottomat yöt ja liian aikaiset aamut, joina jo tiedän, että päivästä tulee vaikea. Kipu ja suru vain tulevat ja lyövät armotta maahan. Silti elämä vain jatkuu.
Aika usein kuitenkin palaan siihen kysymykseen, olisiko parempi jos minua ei olisi. Jos olen niin huono ja hullu ja paha enkä ole saanut mitään hyvää aikaan kenenkään elämässä? Liian pysähtynyt, huono, tylsä, ruma. Ei yhtään kiinnostava. Tyhmä. Sellainen, joka imee kaiken hyvän jonnekin mustaan, pimeään kuiluun. Estää tekemästä, unelmoimasta, pääsemästä eteenpäin elämässä.
Ja jos. Jos olisin voinut olla enemmän, parempi, ehjempi, kevyempi, ihanampi, kauniimpi, valoisampi. Jotain muutakin kuin pelkkä eksynyt pikkutyttö naisen ruumissa. Jos olisin pystynyt enempään ja osannut antaa enemmän, ei tähän olisi koskaan päädytty. Jos olisin toipunut nopeammin ja tehnyt enemmän ja osannut pelastaa kaiken, en olisi tässä nyt.
Tiedänhän minä ettei se kaikki ole totta. Ei se voi olla.
Mutta. Jos.
Olen aloittanut tämän tekstin lukemattomia kertoja. Kaikki on hajonnut ympäriinsä ja kadonnut, kun olen yrittänyt sanoa jotain. En tiedä missä olen. Olen miettinyt tätä blogia. En minä halunnut tästä tulevan mitään tuskaisen, jäsentelemättömän erotilityksen purkupaikkaa. Mitähän olin kuvitellut? Että viileän analyyttisen välimatkan päähän laimennetuin tuntein (siihenhän minut on koulutettu, monellakin tapaa) järjestelmällisesti ja jäsennellysti purkaisin sen kaiken, mistä en itsekään vielä oikein tiedä yhtään mitään.
Ei kai se niin mene. Kai tämäkin on vain pakko kirjoittaa läpi. Osana tätä tarinaa.
Joskus ihmettelen sitä itsekin. Miten aina tulee seuraava päivä.
Silti. Puhun itseni pyörryksiin jokainen päivä, jotta selviäisin eteenpäin. Roikun pienissä asioissa ja kirjoitan päiväkirjat täyteen selviytymistarinoita. Kirjoitan yhä uudelleen sen, miten jonain päivänä nämä vaikeat vuodet ovat kaukainen muisto vain. Sellainen surullinen aavistus jostain kaukaa menneestä, onnen ja kiitollisuuden hetkessä pois pyyhkäisemä.
Tämä on ollut kipeä ja varmaan lopulta välttämätön oppitunti elämästä. Koska tahansa voi menettää sen viimeisen mahdollisuuden yrittää korjata virheensä. Kaikki voi kadota hetkessä. Toinen voi vain kävellä ulos siitä kaikesta, mistä päästäkseen itse joutuu tappelemaan henkensä edestä joka ikinen päivä. Toinen voi koska tahansa väsyä siihen, että asiat etenevät tuskallisen hitaasti ja todeta, ettei tämä ole enää sen kaiken arvoista. Viisi vuotta voi pyyhkiytyä jäljettömiin päivissä, viikoissa. Kaikki voi kuolla. Toinen voi vain lähteä. Niin voi vain tapahtua. Elämän voi vaihtaa toiseen ja kaiken entisen jättää taakseen katsomatta, jopa vihaten. Niin voi käydä ja niin käy.
Ei toisen varaan saa sillä tavoin rakentaa.
(Muista: seuraavalla kerralla, jos sellaista koskaan enää tulee, tajua lähteä ajoissa itse. Älä ikinä enää anna sen mennä siihen että toisen täytyy alkaa vihata päästäkseen pois. Tajua lähteä ajoissa.)
Silti. On päiviä, joista selviän. On päiviä, joina ajattelen eteenpäin. Päiviä, joina elämä vain jatkuu. Vaikka siedettävien, jopa lempeiden päivien jälkeen tulevat aina levottomat yöt ja liian aikaiset aamut, joina jo tiedän, että päivästä tulee vaikea. Kipu ja suru vain tulevat ja lyövät armotta maahan. Silti elämä vain jatkuu.
Aika usein kuitenkin palaan siihen kysymykseen, olisiko parempi jos minua ei olisi. Jos olen niin huono ja hullu ja paha enkä ole saanut mitään hyvää aikaan kenenkään elämässä? Liian pysähtynyt, huono, tylsä, ruma. Ei yhtään kiinnostava. Tyhmä. Sellainen, joka imee kaiken hyvän jonnekin mustaan, pimeään kuiluun. Estää tekemästä, unelmoimasta, pääsemästä eteenpäin elämässä.
Ja jos. Jos olisin voinut olla enemmän, parempi, ehjempi, kevyempi, ihanampi, kauniimpi, valoisampi. Jotain muutakin kuin pelkkä eksynyt pikkutyttö naisen ruumissa. Jos olisin pystynyt enempään ja osannut antaa enemmän, ei tähän olisi koskaan päädytty. Jos olisin toipunut nopeammin ja tehnyt enemmän ja osannut pelastaa kaiken, en olisi tässä nyt.
Tiedänhän minä ettei se kaikki ole totta. Ei se voi olla.
Mutta. Jos.
Olen aloittanut tämän tekstin lukemattomia kertoja. Kaikki on hajonnut ympäriinsä ja kadonnut, kun olen yrittänyt sanoa jotain. En tiedä missä olen. Olen miettinyt tätä blogia. En minä halunnut tästä tulevan mitään tuskaisen, jäsentelemättömän erotilityksen purkupaikkaa. Mitähän olin kuvitellut? Että viileän analyyttisen välimatkan päähän laimennetuin tuntein (siihenhän minut on koulutettu, monellakin tapaa) järjestelmällisesti ja jäsennellysti purkaisin sen kaiken, mistä en itsekään vielä oikein tiedä yhtään mitään.
Ei kai se niin mene. Kai tämäkin on vain pakko kirjoittaa läpi. Osana tätä tarinaa.
lauantai 28. syyskuuta 2013
Lähtö
Minä jään jälkeen muutamaksi päiväksi. Puran viimeisetkin siitä mikä joskus oli yhteinen koti. En halua lähteä täältä.
Tajusin, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli koti. Jotain mikä kuului minulle ja mihin minä kuuluin. Jotain mikä kantoi.
Minä haluan kotiin. En minä halua lähteä.
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Peruskallio, suru, yksinäisyys
Tämä kaupunki, kahden järven välissä. Se lohduttaa ja kantaa minua kaiken tämän keskellä. Vaeltelen, istun rantakallioilla, mietin tulevaisuutta. Pyöräilen kaupungin toiselle laidalle istumaan toisen järven rannalle. Hyväksyn tilanteen, hyväksyn kivun ja sen tosiasian, että minun täytyy rakentaa elämäni uudelleen.
Niin monta asiaa on mennyt väärin, niin monta asiaa olisi pitänyt sanoa aiemmin, sanoa ääneen, sanoa rehellisesti. Niin monen asian ei olisi koskaan pitänyt tapahtua.
Silti olen onnellinen, että ne tapahtuivat.
Taistelen kaikin voimin katkeruutta vastaan. En halua antaa periksi ajatukselle, että olen liian sairas voidakseni koskaan rakastaa. Että olisin liian paha, huono ja hullu. Etten koskaan ansaitsisi olla onnellinen. Ettei koskaan enää.
Ei koskaan enää silti takoo päässä uudelleen ja uudelleen. Kaikki ne typerät ajatukset, ettei kukaan enää koskaan missään minua tyttö liian tytön näköistä tyttöä koskaan enää missään tämä vain kerran elämässä. Enkä minä edes usko sellaisia älyttömyyksiä.
Haluaisin olla paikoillani rauhassa levätä toipua lukea kirjoja katsoa elokuvia upota johonkin tanssia tehdä rääkkitreenejä seikkailla olla kevytmielinen tyttö mekoissa helmissä korkokengissä nauraa koskettaa tavoittaa matkustaa kauas ja tulla vähän toisenlaisena takaisin. Olla enemmän, parempi, ihanampi, minä, enkä se ikuinen sairas surkea harmaa rätti.
Elää välillä vähän. Herätä henkiin.
Poltan taas yhden tupakan liikaa ja vaellan kauemmas.
Niin monta asiaa on mennyt väärin, niin monta asiaa olisi pitänyt sanoa aiemmin, sanoa ääneen, sanoa rehellisesti. Niin monen asian ei olisi koskaan pitänyt tapahtua.
Silti olen onnellinen, että ne tapahtuivat.
Taistelen kaikin voimin katkeruutta vastaan. En halua antaa periksi ajatukselle, että olen liian sairas voidakseni koskaan rakastaa. Että olisin liian paha, huono ja hullu. Etten koskaan ansaitsisi olla onnellinen. Ettei koskaan enää.
Ei koskaan enää silti takoo päässä uudelleen ja uudelleen. Kaikki ne typerät ajatukset, ettei kukaan enää koskaan missään minua tyttö liian tytön näköistä tyttöä koskaan enää missään tämä vain kerran elämässä. Enkä minä edes usko sellaisia älyttömyyksiä.
Haluaisin olla paikoillani rauhassa levätä toipua lukea kirjoja katsoa elokuvia upota johonkin tanssia tehdä rääkkitreenejä seikkailla olla kevytmielinen tyttö mekoissa helmissä korkokengissä nauraa koskettaa tavoittaa matkustaa kauas ja tulla vähän toisenlaisena takaisin. Olla enemmän, parempi, ihanampi, minä, enkä se ikuinen sairas surkea harmaa rätti.
Elää välillä vähän. Herätä henkiin.
Poltan taas yhden tupakan liikaa ja vaellan kauemmas.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Kirje itselle
Kirjoitin tämän joskus kesällä. Yritän muistaa sen tänäänkin.
Jonain päivänä, kulta pieni.
Vielä jonain päivänä et herää enää öisin kauhuun / suruun / huoliin / vain siihen jatkuvaan automaattiseen valppaana ja varuillaan olo tunteeseen / särkevään lonkkaan / yksinäisyyteen / mihin tahansa inhottavaan asiaan / siihen tunteeseen, ettei kukaan maailmassa välitä tai rakasta.
Jonain päivänä vielä nukut levollista, palauttavaa unta vailla kaikkia häiriöitä.
Jonain päivänä tämä loputtomalta tuntuva itku vielä lakkaa. Jonain päivänä on voimia muuhunkin kuin hengissä selviämiseen.
Jonain päivänä tulet vielä vahvaksi. Jonain päivänä kaikki tämä nytkin tehty työ, joka tuntuu niin hyödyttömältä, alkaa kantaa. Se lakkaa tuntumasta siltä, ettei se johda mihinkään ja ettei sinulla ole oikeutta olla edes olemassa kun et kehity ja edisty.
Jonain päivänä pystyt tekemään asioita, joista haaveilet. Teet asioita, jotka tuntuvat hyvältä, etkä tunne itseäsi täysin merkityksettömäksi tässä maailmassa.
Jonain päivänä. Minä soisin sen olevan jo huominen. Ehkä huomisessakin voi olla jo pienen pieni pala sitä.
Jonain päivänä joku rakastaa sinua eikä se ole mahdotonta, vie kaikkia voimiasi ja kaikkea sitä uskomatonta elinvoimaa, joka sinussa on. Jonain päivänä pystyt rakastamaan kadottamatta itseäsi.
Jonain päivänä ei satu enää niin paljon. Jonain päivänä ei satu ehkä enää ollenkaan.
Jonain päivänä olet vapaa.
Jonain päivänä et enää ole yksin.
Jaksa vielä vähän.
Jonain päivänä, kulta pieni.
Vielä jonain päivänä et herää enää öisin kauhuun / suruun / huoliin / vain siihen jatkuvaan automaattiseen valppaana ja varuillaan olo tunteeseen / särkevään lonkkaan / yksinäisyyteen / mihin tahansa inhottavaan asiaan / siihen tunteeseen, ettei kukaan maailmassa välitä tai rakasta.
Jonain päivänä vielä nukut levollista, palauttavaa unta vailla kaikkia häiriöitä.
Jonain päivänä tämä loputtomalta tuntuva itku vielä lakkaa. Jonain päivänä on voimia muuhunkin kuin hengissä selviämiseen.
Jonain päivänä tulet vielä vahvaksi. Jonain päivänä kaikki tämä nytkin tehty työ, joka tuntuu niin hyödyttömältä, alkaa kantaa. Se lakkaa tuntumasta siltä, ettei se johda mihinkään ja ettei sinulla ole oikeutta olla edes olemassa kun et kehity ja edisty.
Jonain päivänä pystyt tekemään asioita, joista haaveilet. Teet asioita, jotka tuntuvat hyvältä, etkä tunne itseäsi täysin merkityksettömäksi tässä maailmassa.
Jonain päivänä. Minä soisin sen olevan jo huominen. Ehkä huomisessakin voi olla jo pienen pieni pala sitä.
Jonain päivänä joku rakastaa sinua eikä se ole mahdotonta, vie kaikkia voimiasi ja kaikkea sitä uskomatonta elinvoimaa, joka sinussa on. Jonain päivänä pystyt rakastamaan kadottamatta itseäsi.
Jonain päivänä ei satu enää niin paljon. Jonain päivänä ei satu ehkä enää ollenkaan.
Jonain päivänä olet vapaa.
Jonain päivänä et enää ole yksin.
Jaksa vielä vähän.
Tulevaisuuspaniikkeja
Sunnuntaiaamu. Herään yksin, aivan liian aikaisin, kaikkiin päässä risteileviin asioihin. Sydän hakkaa.
Mitä teen? Missä olen? Jatkanko opiskeluja, miten pystyn, saanko koskaan töitä, miten tulen toimeen, tuleeko minusta koskaan normaali ihminen? Mikä on oikea ratkaisu tässä tilanteessa: keskitynkö tekemään opintoni kuntoutuksella loppuun vai menenkö kuntoutustutkimukseen ja työkokeiluun, vaihdanko alaa, valmistunko koskaan yhtään mistään miksikään? Tulenko aina olemaan köyhä ja sairas ja yksinäinen? Onko kaikki liian myöhäistä? Olenko huono ja epäonnistunut ja tehnyt kaikki mahdolliset väärät valinnat elämässäni?
Sunnuntaiaamujen pitäisi olla hitaita, raukeita, rauhallisia. Kahvi ja sanomalehti ja tässä ja nyt eikä missään muualla. Päivä jona tehdään ja ollaan tekemättä tasan mitä huvittaa. Ei pakko pakko paniikki heti kaikki koko elämä on pilalla.
Yritän puhua itselleni rauhoittavasti. Luettelen asioita, joita olen jo tehnyt tilanteeni hyväksi. Olen tehnyt paljon. Kaikki järjestyy kyllä jos jaksan vähän odottaa enkä räpiköi ja hätiköi ympäriinsä. Elämä järjestyy ihan varmasti.
En silti pysty rauhoittumaan, olemaan tässä, nyt, keskittymään yhtään mihinkään.
Olen ollut tässä paniikkitilassa heinäkuusta lähtien, kun kuntoutustukeni yhtäkkiä hylättiin. Tai jatkettiinhan sitä, kokonaista kaksi kuukautta haetun vuoden sijaan. Minun pitäisi olla tyytyväinen, että asiat lopulta järjestyivät nopeasti ja saan opiskella opintoni ammatillisena kuntotuksena loppuun, mutta tässä tilanteessa olen lähinnä kauhuissani. Tuntuu kuin sairauteni olisi jotenkin yhtäkkiä kadonnut kuntotustuen hylyn myötä, ja aivan kuin minun pitäisi nyt yhtäkkiä hypätä monen vuoden jälkeen normaaliin elämään kaikkine vaatimuksineen, opiskeluineen, töineen. Pärjätä täydellisesti.
Olen yrittänyt hahmottaa, mistä tässä on oikeastaan kyse. Olen edelleen kuntoutuksessa eikä se tarkoita, että minun pitäisi pystyä täysipäiväiseen opiskeluun ja työntekoon, mutta en pysty käsittämään sitä. Pelkäänkö sitoutua opintoihin ja niiden loppuun saattamiseen? Pelkäänkö epäonnistuvani taas? Vaikuttaako minuun näin paljon Kelan absurdi päätös siitä, että muka olen täysin työkykyinen? Sysääkö ero minut hysteerisesti etsimään uutta elämää? Taistelenko näin vimmaisesti sitä vastaan, miten toinen on nähnyt minut pelkkänä sairautena eikä juuri muuna? Olisinko ollenkaan tällaisessa tilanteessa jos eroa ei olisi?
Sairastamiseni tuntuu kadonneen kaikkien viime aikoina tapahtuneiden asioiden alle. Ongelmana on se, että alan vaatia itseltäni täydellistä pärjäämistä sen sijaan, että hyväksyisin tilanteeni ja ymmärtäisin, että tilanne on äärimmäisen kuormittava ilman psyykkisiä sairauksiakin. Minä en ole vielä kunnossa, enkä todellakaan ole maagisesti tullut yhtäkkiä kuntoon viime kuukausien aikana. Minulla on yhä edelleen ja tulee olemaan päiviä jotka luisuvat käsistä.
Minun ei tarvitse jaksaa. Saan surra, olla pysähdyksissä, antaa unelmien ja suunnitelmien odottaa. Saan keskittyä hyvinvointini edistämiseen kaiken suorittamisen sijaan. Hengittämisellä on väliä, niillä asioilla, jotka joskus ovat tehneet minut onnelliseksi. Joku minussa puhuu rauhallisella äänellä, rauhoittelee ja sanoo, että kaikki järjestyy kyllä. Joku toinen taas ei usko, sen sydän hakkaa ja se kirjoittaa työhakemuksia paniikissa ja yrittää pistää kaiken uusiksi, suorittaa eteenpäin. Se ei rauhoitu vaikka sille sanoisi mitä. Se herättää minut aamulla aina liian aikaisin eikä anna hetkenkään rauhaa. Mitä minä teen niiden kanssa?
Miten paljon yksi ihminen voi kestää? Missä kohtaa sitä vain romahtaa kaiken alle? Miten selviän tästä?
Mitä teen? Missä olen? Jatkanko opiskeluja, miten pystyn, saanko koskaan töitä, miten tulen toimeen, tuleeko minusta koskaan normaali ihminen? Mikä on oikea ratkaisu tässä tilanteessa: keskitynkö tekemään opintoni kuntoutuksella loppuun vai menenkö kuntoutustutkimukseen ja työkokeiluun, vaihdanko alaa, valmistunko koskaan yhtään mistään miksikään? Tulenko aina olemaan köyhä ja sairas ja yksinäinen? Onko kaikki liian myöhäistä? Olenko huono ja epäonnistunut ja tehnyt kaikki mahdolliset väärät valinnat elämässäni?
Sunnuntaiaamujen pitäisi olla hitaita, raukeita, rauhallisia. Kahvi ja sanomalehti ja tässä ja nyt eikä missään muualla. Päivä jona tehdään ja ollaan tekemättä tasan mitä huvittaa. Ei pakko pakko paniikki heti kaikki koko elämä on pilalla.
Yritän puhua itselleni rauhoittavasti. Luettelen asioita, joita olen jo tehnyt tilanteeni hyväksi. Olen tehnyt paljon. Kaikki järjestyy kyllä jos jaksan vähän odottaa enkä räpiköi ja hätiköi ympäriinsä. Elämä järjestyy ihan varmasti.
En silti pysty rauhoittumaan, olemaan tässä, nyt, keskittymään yhtään mihinkään.
Olen ollut tässä paniikkitilassa heinäkuusta lähtien, kun kuntoutustukeni yhtäkkiä hylättiin. Tai jatkettiinhan sitä, kokonaista kaksi kuukautta haetun vuoden sijaan. Minun pitäisi olla tyytyväinen, että asiat lopulta järjestyivät nopeasti ja saan opiskella opintoni ammatillisena kuntotuksena loppuun, mutta tässä tilanteessa olen lähinnä kauhuissani. Tuntuu kuin sairauteni olisi jotenkin yhtäkkiä kadonnut kuntotustuen hylyn myötä, ja aivan kuin minun pitäisi nyt yhtäkkiä hypätä monen vuoden jälkeen normaaliin elämään kaikkine vaatimuksineen, opiskeluineen, töineen. Pärjätä täydellisesti.
Olen yrittänyt hahmottaa, mistä tässä on oikeastaan kyse. Olen edelleen kuntoutuksessa eikä se tarkoita, että minun pitäisi pystyä täysipäiväiseen opiskeluun ja työntekoon, mutta en pysty käsittämään sitä. Pelkäänkö sitoutua opintoihin ja niiden loppuun saattamiseen? Pelkäänkö epäonnistuvani taas? Vaikuttaako minuun näin paljon Kelan absurdi päätös siitä, että muka olen täysin työkykyinen? Sysääkö ero minut hysteerisesti etsimään uutta elämää? Taistelenko näin vimmaisesti sitä vastaan, miten toinen on nähnyt minut pelkkänä sairautena eikä juuri muuna? Olisinko ollenkaan tällaisessa tilanteessa jos eroa ei olisi?
Sairastamiseni tuntuu kadonneen kaikkien viime aikoina tapahtuneiden asioiden alle. Ongelmana on se, että alan vaatia itseltäni täydellistä pärjäämistä sen sijaan, että hyväksyisin tilanteeni ja ymmärtäisin, että tilanne on äärimmäisen kuormittava ilman psyykkisiä sairauksiakin. Minä en ole vielä kunnossa, enkä todellakaan ole maagisesti tullut yhtäkkiä kuntoon viime kuukausien aikana. Minulla on yhä edelleen ja tulee olemaan päiviä jotka luisuvat käsistä.
Minun ei tarvitse jaksaa. Saan surra, olla pysähdyksissä, antaa unelmien ja suunnitelmien odottaa. Saan keskittyä hyvinvointini edistämiseen kaiken suorittamisen sijaan. Hengittämisellä on väliä, niillä asioilla, jotka joskus ovat tehneet minut onnelliseksi. Joku minussa puhuu rauhallisella äänellä, rauhoittelee ja sanoo, että kaikki järjestyy kyllä. Joku toinen taas ei usko, sen sydän hakkaa ja se kirjoittaa työhakemuksia paniikissa ja yrittää pistää kaiken uusiksi, suorittaa eteenpäin. Se ei rauhoitu vaikka sille sanoisi mitä. Se herättää minut aamulla aina liian aikaisin eikä anna hetkenkään rauhaa. Mitä minä teen niiden kanssa?
Miten paljon yksi ihminen voi kestää? Missä kohtaa sitä vain romahtaa kaiken alle? Miten selviän tästä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)