Ehkä sittenkin joulu

Pelkäämäni ensimmäinen joulu vuosiin, jonka piti olla vain tämän hirveän syksyn loppuhuipennus ja maailman kaiken yksinäisyyden tiivistymä. Edes terapeuttini ei toivota lähtiessäni hyvää joulua, aivan kuin se olisi jotenkin sopimatonta tässä tilanteessa. Ehkä hän epäilee minun palaavan paniikkipuheluineni piankin. Niin luulen minäkin, mutta kestettyäni pahimmat paniikin ja sekoamispelon hetket huomaan jotain tuttua muutaman vuoden takaa. Vaikean syksyn jälkeen joulusta tuleekin aivan varkain hyvä. Kaikki hyvät asiat tulevat takaisin aika yllättäen.

Pitkät harmaat päivät, jotka torkun läpi illan treeneihin asti. Juon vähän väliä kahvia ja luen ensimmäiset kokonaiset kirjat ikuisuuksiin. Jossain mielen perukoilla tutkimussuunnitelmat lähtevät vaivihkaa kirjoittamaan itseään eteenpäin. Nukun myös ensimmäisiä kokonaisia, pitkiä öitä ikuisuuksiin. Näen taas unia. Ne sekoittuvat häiritsevällä tavalla todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin, mutta unia. Asiat tuntuvat yhtäkkiä taas joltain ja merkitsevät jotakin. Vietän paljon aikaa yksikseni enkä oikeastaan edes kaipaa mihinkään muualle.

Vaeltelen kaupungilla suosikkipaikkojani ja ostan ristiriitaisia joululahjoja, vain itselleni. En jaksa kuunnella heikkoa ääntä, joka sanoo minun olevan itsekäs ja huono tytär, kun en halua tavata vanhempiani tänäkään jouluna. Vaiennan lempeästi sekin, joka suree perhettä, jota ei ole koskaan ollut - tai mikä se nyt oli, perheen kulissi. Yritän olla liukumatta syyllisyyteen ja vastuuseen asioista, jotka kuuluisivat muualle.

Eikä minun tarvitse viettää joulua yksin. Saan olla tärkeän ihmisen ja tärkeän koiran kanssa, tehdä tasan mitä huvittaa, ja vieläpä yhdessä suosikkipaikoistani tässä kaupungissa. Se on juuri niin hyvä kuin mikään tässä tilanteessa voi olla.

Käyn läpi kaikkia kipeitä asioita, kävelen päin joko syleillen tai keskisormet pystyssä. Asiasta riippuen. Otan asioita takaisin ja huomaan, etteivät ne ole olleet kaikki hänessä kiinni. Minä olen yhä, ja on asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Aika yllättäen myös ilman häntä. Yhtäkkiä olen varma, että olen tarpeeksi vahva matkustamaan yksin niihin kaupunkeihin, joihin en koskaan enää uskonut voivani palata. Minä selviän tästä voittajana sillä pakenemisen sijaan menen kohti.

Olen ajatellut asioita jotka tekevät minut vahvaksi ja kauniiksi. Hypännyt mukaan tiettyyn kepeyteen, hymyillyt idioottimaisesti, syystä ja ilman.

On säröjäkin. Kipu murtautuu esiin yöllä ennen nukahtamista levottomina ajatuksina ja nopeina iskuina kipeisiin paikkoihin. Lamauttavina syyllisyydenpuuskina. Kaikki se vain on. Annan sen tulla ja mennä. Kestän sen.

Oikeastaan koen järjetöntä helpotusta. Ei koskaan enää. Minun ei tarvitse enää päästää ketään lähelle. Sillä kuka valitsee lähellä olemisen herättämän epämääräisen kauhun ja sen valloilleen saaman helvetin vapaaehtoisesti, ja olisinko minäkään jos olisin tiennyt mihin joudun, mihin vedän syyttömän sivullisen ja mikä on lopputulos. Ei koskaan enää. Olen leikitellyt ajatuksella, että ottaisin kaiken ihan kevyesti vain. Sellainen suloinen itsepetoshan tämä koko kuvitelma on, ja mitä sanoinkaan kohti menemisestä, mutta jos se saa minut tuntemaan itseni vahvaksi ja hehkumaan edes hetkeksi niin ihan sama. Enimmäkseen olen ajatellut, että mitä väliä, ja hymyillyt suloisesti päälle. Unohtanut kalvavat kysymykset siitä, ymmärtääkö kukaan koskaan minua enää sillä tavoin, tai sen miten vannoin, etten koskaan enää halua pelätä. Mitä väliä, millään.

Olen ollut aivan järjettömän kiitollinen siitä, miten paljon tavallisia ja normaaleja asioita kykenen kuitenkin tekemään tämän kaiken keskellä.

Edelleen saatan itkeä kotiin kävellessäni, mutta surun ja epätoivon sijaan ehkä enemmän siksi, että olen selvinnyt tästä syksystä. Sitä, miten hurjalta tuntuu olla hengissä kaiken tämän jälkeen. Sitä, että elämä ehkä sittenkin kantaa, ja saan olla hereillä aikaisin tällaisena jouluaattoaamuna. Ei se ole itsestään selvää.

Muodonmuutoksia ja ristiriitoja

"Kuinka vakavasti sä oikein otat ton tanssimisen?"

Vuoden viimeisellä tunnilla kahden opettaja tyrmää minut henkilökohtaisella kysymyksellä enkä minä pelkuri saa suustani totuutta vaan mutisen jotain epämääräistä siitä, etten yleensäkään elämässä tee paljonkaan asioita puolivakavissani. 

Miten vakavasti nyt elämässä otetaan asioita, joista joinain aikoina on riippunut koko elämä, jopa oma henki?

Mietin kaikkia niitä kertoja kun ainoa asia maailmassa, jonka olen kyennyt hahmottamaan on ollut reitti tanssikoululle. Olen laskeskellut lääkkeiden vaikutusaikoja ja sitä ehtiikö ahdistus laantua, tokkuraisuus laimeta ja tunnenko riittävästi raajani ja hahmotanko liikkeeni. Olen tullut siinä aika hyväksi. Muistan, miten entinen puolisoni joskus saattoi minut tunneille ja haki takaisin, kun en pystynyt liikkumaan ulkona yksin. Siinä välissä tunti tai kaksi jotain käsittämätöntä kirkasta ja selkeää. Joskus salin laidalla katselin niitä nuoria huolettoman oloisia tyttöjä ja mietin, joutuuko kukaan niistä kantamaan sellaisia salaisuuksia, kammottavia tyhjyyksiä, pahaenteisiä kysymyksiä. Ristiriitoja maailmoiden välillä. Miten matkalla takaisin kotiin olen vajonnut takaisin pimeään ja ajatellut pakkomielteisen viileästi kaikkia kamalia asioita. Joskus taas kaikki ihanat asiat ovat leijuttaneet jalat kevyesti irti maasta. Mietin sitä kohtaa kadussa, jossa askeleeni saavat ilmaa alleen ja tekee mieli juosta loppumatka. Turvaan. Se tapahtuu joka kerta, miten väsynyt tai hullu ikinä olenkaan, ja niin kauan maailmassa on toivoa.

En muista montaakaan tuntia, jonka olisin joutunut jättämään väliin kaiken tämän sairastamiseni aikana.  Osastojakson lisäksi ehkä yksittäisiä tunteja siellä täällä. Jotkut kutsuvat sitä toimintakyvyksi. Minä ehkä hengittämiseksi.

En uskalla kertoa totuutta. Ehkä siksi, että pelkään sairauteni ja rikkinäisyyteni tuomista paikkaan, jossa olen jollain tavalla saanut olla itsestäni edes vähän vapaa. Toisaalta se on myös kotoa opittua pelkoa myöntää minkään olevan tärkeää ja merkityksellistä itselle. Koska tärkeät asiat ovat yksinomaan naurettavia. Roikkuu tuon ikäisenä tuollaisissa lapsellisissa asioissa, mitä sekin oikein kuvittelee itsestään, typerä tyttö! Muistan miten isäni joskus vuosia sitten näki minut ompelemassa nauhoja balettitossuihin, katsoi vähän säälien ja totesi etten nyt vain innostuisi liikaa. Siitä joitakin vuosia myöhemmin ompelin nauhat kovakärkisiin tossuihin.

Mietin entistä puolisoani, joka samantyyppisessä tilanteessa jonkun kysyessä jonkin asian merkityksestä itselle olisi osannut valita sanansa juuri oikein ja avannut itseään juuri sopivasti oikeista kohdista, ei niistä liian synkistä ja oudoista. Ollut aito ja läsnä ja antanut itsestään, sellainen tyttö, josta tuskin kukaan voi olla pitämättä. Siinä missä minä viileän umpimielisenä ja poissaolevana jään aina jumiin siihen ristiriitaan, jossa haluan paljastaa salaisuuden ja tunnustaa maailman tärkeimmän asian mutta sanat asettuvat aina väärin tai peräännyn viime hetkillä. Pelosta, ettei kukaan voi ymmärtää millainen maailma tämä on, ja että se kaikki on jotenkin liian outoa ja synkkää ja käsittämätöntä. Pelosta, etten ole sellainen, josta kukaan voi pitää.

Tämä kaksoiselämä on raskasta ja yksinäistä. Sarja täpäriä muodonmuutoksia. Pakenemisia paikalta ratkaisevalla hetkellä. Aina jotenkin peitän jälkeni ja pelastan nahkani, ja miten automaattisesti se tapahtuukaan.

Tanssikoulun ovenkahvasta alkaa lempimuodonmuutokseni, mutten tiedä mitä ajattelisin niistä muista. Jollain ihmeellä saan hysteerisen itkun loppumaan viime hetkillä ennen esiintymismeikin tekoa eikä lavalla toivon mukaan näy kuin hallittuja ja ehkä tarkoituksellisia jäänteitä aamuisesta ihmisrauniosta. Paniikkikohtauksen reunamilla selviän yliopistolle, teen tentin ja pääsen läpi kurssista, josta en ole tajunnut mitään koko syksynä, vieläpä sellaisin arvosanoin, jotka saavat minut melkein tukehtumaan aamukahviini muutama päivä myöhemmin. Treeneihin muutun kelloa vastaan taistelevaksi koneeksi. Päättäväinen katse läpi salin takaseinästä ja seuraavat vaaditut minuutit täysillä ja luovuttamatta vaikka henki menisi. Töissä aamun hiljaisina hetkinä itken suruani väsymystäni loppuunkuluneisuuttani saleissa käytävillä ja takahuoneissa, mutta asiakkaiden eteen ilmestyy joku hymyilevä, kevyesti jutteleva kuori. Humisen tyhjyyttäni, joka tuntuu nielevän minut täysin hetkenkään hiljaisuudessa ja teen virheitä, mutta aina jotenkin onnistun paikkaamaan huolimattomuuteni ja pelastamaan suurimmat katastrofit.

En tiedä miten nämä muutokset tapahtuvat. Samalla tavoin kuin aina lopulta tulee seuraava aamu? Toisinaan kemiallisesti. Aina yhtä automaattisesti. Aika usein silloinkin kun en jaksaisi enää yhtään enempää. Yksin aina jotenkin helpommin kuin elämässä toisen kanssa.

Muodonmuutoksilla tietysti on kääntöpuolensa. Armottomuus itseä kohtaan. Ylikunto-oireet. Ristiriitaiset äänet ja repeilevät ulkokuoret. Itsetuhoiset selviytymiskeinot. Näkyvistä häipyvä käsitys omasta voinnista ja vaikeus hahmottaa edes sitä kuka on. Kaikki väkinäiset väkivaltaiset yritykset jatkaa eteenpäin silloinkin kun viisainta, välttämättömintä, olisi jäädä sänkyyn makaamaan ja kohdata se, mikä on vialla. Kiertotiet ja ylimääräiset mutkat matkassa. Merkityksensä menettänyt "mä en jaksa enää." Se, ettei kukaan muukaan tiedä missä kunnossa todella olen. Etten minäkään usko itseäni jos yritän pyytää apua. Ettei mikään kerrottu tavoita mitään koska kertoja itsekään ei ole paikalla. Se, ettei kukaan tunne minua. (Enää.)

Paeta voi vielä loputtomiin sen jälkeenkin kun on päättänyt, ettei halua enää juosta karkuun. On vaikea hahmottaa, missä menevät rajat periksiantamattomuuden, sairaalloisen vaativuuden, erilaisten dissosiatiivisten puolten ja mielialanvaihteluiden välillä, jos nyt mikään on edes eroteltavissa toisistaan. Sanovat, että tässä kaikessa kuitenkin on jokin järki ja hahmotettavissa oleva mieli. Olen yrittänyt opetella hyväksymään ristiriitoja ja ymmärtämään, etteivät kaikki vaihtuvat olotilat kumoa toisiaan. Ne voivat silti olla totta. Ehkä minä voin olla totta.

Lopun jälkeiset päivät

Näinä päivinä olen tavannut sellaisen ihmeen kuin inhimillinen ja järkevä Kelan työntekijä. Hoitoneuvottelussa saman pöydän ääressä kolme ihmistä, jotka auttavat minua selvittämään sotkuista tilannettani, uskovat minuun ja mahdollisuuksiini kuntoutua ja vakuuttavat minulle, ettei mikään ole mennyt pieleen vaikka tässä turhan monta mutkaa ja solmua onkin ollut. En ole toivoton tapaus, ne sanovat painokkaasti. Mitään ei ole menetetty ja kaikki asiat on mahdollista järjestää. Ne saavat minut nopeasti katumaan alun ärhentelyäni aina venyvistä aikatauluista ja myöhästelevästä lääkäristä. Minua kuunnellaan ja ne uskaltavat jopa vitsailla kanssani.

Ammatillinen kuntoutus unohdetaan toistaiseksi ja kuntoutustukea haetaan uudelleen pidemmäksi aikaa kuin koskaan ennen. Suhtaudun epäillen niin pitkän jakson läpimenoon, mutta toisaalta Kelalle pitäisi tässä vaiheessa olla jo selvää, ettei tämä yhtäkkinen ihmeparantumiseni täysin työkykyiseksi ole mennyt ihan niin kuin olisi pitänyt. Kuntoutus jatkuu, mutta jossain muussa muodossa kuin täysipäiväisinä opiskeluina. Mahdollisuuksia terapian tiivistämiseen selvitellään, mitä en ollut uskaltanut edes kuvitella. En tiedä, mitä byrokraattisia painajaisia minulla on edessäpäin, mutta ainakin ensimmäistä kertaa vähään aikaan tuntuu, että takanani on järkevästi tehty suunnitelma ja tukea. Tuntuuhan yli vuoden mittainen kuntoutustukijakso vähän hurjalta, mutta se mahdollistaisi etenemisen rauhassa omien voimieni mukaan ja keskittymisen olennaisiin asioihin. Kai minun pitäisi tuntea epäonnistuneeni opintojeni kanssa taas kerran, mutta taisin tietää jo ajat sitten opiskelun tässä tilanteessa olevan tuhoontuomittu yritys. Vaihtoehtoja vain ei silloin ollut.

Lähtiessäni vähän kevyempänä muistan kaikki ne kerrat kun opiskelijaterveydenhuollon psykiatrin huoneen oven sulkeutuessa tunsin itseni aina toivottomaksi ja maailman yksinäisimmäksi. Tilanteessani ole mitään muuta tehtävissä kuin uusia vastahakoisesti rauhoittavien lääkeiden resepti, ja minulle kuuluu syyllisyys siitä, että olen hankala potilas kun suostu ottamaan vastaan ainoaa tarjolla olevaa apua eli masennuslääkitystä. Jälkeenpäin miettien kuntoutumiseni käytännössä on oikeastaan edennyt vain niinä aikoina kun olen ollut kunnallisella puolella hoidossa. Pelkäsin pitkään hoidon vaihtumisen kaupungille tarkoittavan lähetejonoihin hukkumista, pakkojeesustelukeskusteluhoitoa lässyttävillä sairaanhoitajilla ja psykiatreja, joita ei koskaan näe. Toistaiseksi näyttää kuitenkin ihan hyvältä. Ehkä siirto olisi pitänyt uskaltaa tehdä jo ajat sitten. Ei minulla sinänsä ole mitään pahaa sanottavaa opiskelijaterveydenhuollosta, mutta pitkäaikaisten sairauksien ja kuntoutusasioiden kanssa siellä ollaan aika avuttomia. Tuskin ketään vieläkään terapeuttiani lukuunottamatta varsinaisesti kiinnostaa mikä minulla oikeastaan on, mutta ehkä se riittää. Ei Kela taida traumapuolen diagnooseilla juuri mitään tehdäkään.

Niitä hetkiä, kun asiat ehkä järjestyvät ja päivä on vielä edessäpäin. Kun haluaa lähettää viestin ja kertoa miten meni, miten ne kuuntelivat ja uskoivat minua ja olen toiveikas, että kaikki järjestyy. Ehkä kuitenkin uskon vähän tulevaisuuteen. Olen jo melkein kirjoittamassa ja muistan vasta sitten, ettei sitä ihmistä enää ole. Tai on, muttei sitä enää kiinnosta minun toivoni ja tulevaisuuteni. Ei ole ketään kenelle kertoa.

Istun luennolla tunnin ja melkein jaksan keskittyä vaikken mitään tajuakaan. Palaan kirjaston kautta kotiin ja tunnen itseni melkein normaaliksi. Risteyksessä sydämeni huutaa minun edelleen kääntyvän väärään suuntaan kotiin.

Lyckokatt, lyckokatt

Kipu on mykkää. Katkonaisia lauseita, sanoja jotka eivät tavoita, kertomuksia jotka jäävät kesken. Häpeää, etten pysty kirjoittamaan tästä upeaa ja kaunista selviytymistarinaa, vaan pelkkiä jäsentymättömiä pahan olon purkauksia.

Tiedän, että minun pitäisi kertoa terapeutilleni kallioista ja pimeästä ja jäisestä vedestä. Se kaikki jää jonnekin sen kaiken taakse kun hoen etten jaksa enää ei mikään muutu kaikki vain menee pahempaan päin ja minä olen paha ja huono enkä jaksa koko ajan vain tapella kaikesta hyvästä ei sen niin pitäisi mennä. Eikä hän edes uskoisi minusta mitään sellaista.

En tietenkään ole mitään sellaista. Lähtiessä kaikki on sumeaa, tukehdun itkuuni ja jalat pettävät rappukäytävässä. Silti seuraavassa hetkessä löydän itseni salilta tangon alta, hieman poissaolevana mutta päättäväisenä. En tiedä miten se tapahtuu. Niin päivät vain menevät. Hysteeriset kohtaukset seuraavat toisiaan ja niiden välissä yritän vain selviytyä ja tehdä jotain järkevää, mitä nyt elämässä pitää tehdä.

Hän sanoo, että minun pitäisi antaa periksi surulle ja väsymykselle eikä yrittää väkisin. En uskalla edes ajatella mitä silloin tapahtuisi. Antaa periksi sille, että todella olen ei-mitään. Hautautua kuolemaan, josta kukaan ei tule vetämään minua pois. Ei, en aio pysähtyä.

On näitä ääriä. Elämä ja kuolema.

On paikka ja suunnitelma ja ajatus, jolla huomaan leikitteleväni jatkuvasti. En kepeästi, vaan viileän rationaalisesti ja sivuuttaen ajatuksen, että oikeasti minä haluan elää, edelleen. Aina vaan nyt ei ole mahdollista saada mitä haluaa tai voimat eivät riitä sinne asti. On kylmiä tosiasioita.

On tanssituntien endorfiiniryöppy keskellä adagiota. Kun tiedän tasan mitä teen ja se nostaa minut hetkeksi ilmaan. Numeron käsistä karkaava ideointi, joka johtaa hallitsemattomiin naurunpurskahduksiin kesken tanssin. Opettajan energia ja elinvoima, joka saa unohtamaan kaiken muun maailmassa. Kiitollisuus, että saan olla kaikessa siinä mukana ja osana, vajavaisenakin. Ehkä vähän ylpeyskin, sillä tehty kova työ on omani. On myös piinallinen tietoisuus siitä, että nauru kuolee kyyneliin heti kun joudun palaamaan yksin asuntooni.

On reitti paikkaan, jota olin ajatellut. Se kulkee läpi entisen asuinalueeni, ohi monen kipeän, rakkaan paikan. Joka kerta jokin lohdullinen tarttuu minuun ja sanoo, että se kaikki on mahdollista saada takaisin vielä jonain päivänä. Kaikki on mahdollista, kaikki unelmatkin. Joka kerta muutan lopulta suuntaa tai kävelen ohi.

Teitä kotiin, teitä kuolemaan. En tiedä minne menen.

I was a heavy heart to carry

Tuhlaan päivän, toisen, ties kuinka monennen.

Jos selviän luennolle, leijailen pois. En karkaa kovin kauas, mutta aina kevyesti eksyksiin.

Joka kerta kun tulen kotiin haluan vain kuolla. En tule kotiin vaan kolkkoon ja kaikuvaan, liian siistiksi remontoituun 50-luvun kerrostalon asuntoon. Puuduttaviin raskaisiin rutiineihin ja loputtomiin jatkuvaan kuolemaan.

En jaksa olla rakentava, sitkeä tai toiveikas enkä tapella katkeroitumista vastaan. Haluan vain kadota jäljettömiin ja mitä antaisinkaan edes yhdestä ohinukutusta päivästä.

Vaan jokin minussa on sitä mieltä, että aamuneljältä herätään selviämään, olemaan rakentava ja ajattelemaan elämää uusiksi. Olen miettinyt paljon mitä nämä vuodet ovat tehneet minulle. Miksi aina vain katoan ja lamaannun enkä koskaan uskalla tehdä mitään. Sitä kaikkea musertavaa häpeää, sitä kai se on.

En ole oikeasti sellainen tyttö, jonka hän jätti taakseen. Ja olen juuri sellainen. Se ei mikään. En halua olla, mutta minulla ei ole voimia yhtään enempään. Enkä saa jäädä tähän ja tällaiseksi. Täytyy olla enemmän, vaikka olisin maailman ainoa ihminen, joka näkee sen. Aamuneljä on juuri näiden kysymysten aika. Ja minä kun yritin olla reipas tyttö ja kerrankin pystyä nukkumaan ilman rauhoittavia.

"Sä ansaitset parempaa", sanoo eräskin ihana tyttö, enkä minä tiedä mitä vastaisin. Tietäisitpä totuuden minusta. Tietäisitpä mitä minä todella ansaitsen.

Ansaitsen tulla yksin kotiin ja haluta kuolla. Ansaitsen nämä mössöiset katkonaiset päivät. Saan juuri sitä mitä ansaitsenkin.

Jos ei koskaan tarvitsisi tulla alas kärjiltä ja jos ei koskaan tarvitsisi tulla kotiin. Jos ei tarvitsisi olla ja hengittää ja aina vaan selvitä. Jos saisi luovuttaa.

Tyttö sateessa

Maanantaiaamuna seison sateessa soittelemassa kaikkia summereita ja ovikelloja. Hän ei ole paikalla. Minä en tiedä minne menisin ja mitä ajattelisin. En voi uskoa, että se tapahtuu taas.

Taas yksi terapeutti, joka tekee oharit.

Taas. Olisihan se pitänyt tietää. Se tapahtuu aina, ennemmin tai myöhemmin. Mitä minä nyt teen? Lähden taas karkuun kaikkia ja kaikkea? En enää jaksaisi.

Mitä sitten muka kuvittelit? Että tämä kerta ja tämä ihminen olisivat jotenkin erilaisia? Että sinua voisi joku auttaa? Idiootti. Sinä typerys vielä odotitkin sitä. Ne kaikki lähtevät ja jättävät ja sinä olet aina se, joka jää yksin sateeseen.

Hoitohistoriani on surkuhupaisan täynnä epäsopivia terapiayrityksiä ja epäammattimaisesti käyttäytyviä hoitohenkilöitä. Se kai ei liene kauhean epätavallista. Olen ehkä aika hysteerinen, mutten jaksaisi enää yhtään jäykän tuomitsevaa, rahanahnetta analyytikkoa tai idioottimaisen tuhoisasti pelkkää hyvää tarkoittavaa sairaanhoitajaa. Kaikki epäonninen hoito on lykännyt toipumistani vuosia. Puhumattakaan sitten yritysten aiheuttamasta loputtomasta pelosta, syyllisyydestä ja vihastakin. Siitä miten kaikki aina tuhoutuu enkä tajua mikä minulla on ja miksi kukaan ei pysty minua auttamaan. 

Yritetään nyt olla järkeviä. Jostain käsittämättömästä syystä aikataulukämmi on mitä todennäköisimmin omani.

Taistelen kaiken sijoiltaan suistumista vastaan treenaamalla lujemmin kuin aikoihin. Tunnen itseni kerrankin vahvaksi ja rauta tekee minusta ihanan aivottoman idiootin, joka ei jaksa välittää mistään. Pukuhuoneessa huomaan hymyni puolitutulle tytölle vielä pystyvän pysäyttämään ajan ihan hetkeksi. Mitä väliä, millään.

Kotimatkalla, se siitä sitten, loppupäiväksi. Kuulen taas jonkun päässäni luettelevan kaikkia tuntemiaan kirosanoja. Suistun oudoille reiteille ja jumiutuneisiin ajatuskulkuihin. Niihin aina samoihin, jotenkin pakkomielteisiin, mahdollisiin selityksiin sille miksi olen tällainen ja oireilen näin. Se ei koskaan johda mihinkään muuhun kuin mössöiseen ahdistukseen ja hukattuihin päiviin, liikaa syötyihin rauhoittaviin ja itsetuhoisiin selviytymiskeinoihin, joilla yritän blokata kaikkia tunteita pois.

Ehkä pitäisi jatkuvan eteenpäin laukkaamisen sijaan pysähtyä ja kuunnella. Vastassa on vain aina itsepintainen tyhjyys ja hiljaisuus (kauhu). Joku joka hokee ei ole mitään ei ole mitään en ymmärrä mitään. En ymmärrä mitään.

No niin. Olen taas tuhlannut päivän keksimällä ongelmia ja kehittelemällä yhteyksiä, joita ei ole.

Uusi elämä

Kuukausi. Kaipaan yhä kotiin, jota ei enää ole. Muserrun joka ikinen päivä kaiken kivun ja surun alle, mutta silti huominen aina tulee. Vaikka jokainen päivä sanookin minulle, etten halunnut tätä elämää. Vaikka olen ihan täynnä sekavia liian vaikeita tunteita ja ristiriitaisia ääniä. Vaikka hajoan vähän väliä ja tuntuu raskaalta ja mahdottomalta olla sitkeä ja toiveikas kun on menettänyt niin paljon. Vaikka menisi ikuisuus. Vaikka olisin maailman yksinäisin tyttö.

Joskus ihmettelen sitä itsekin. Miten aina tulee seuraava päivä.

Silti. Puhun itseni pyörryksiin jokainen päivä, jotta selviäisin eteenpäin. Roikun pienissä asioissa ja kirjoitan päiväkirjat täyteen selviytymistarinoita. Kirjoitan yhä uudelleen sen, miten jonain päivänä nämä vaikeat vuodet ovat kaukainen muisto vain. Sellainen surullinen aavistus jostain kaukaa menneestä, onnen ja kiitollisuuden hetkessä pois pyyhkäisemä.

Tämä on ollut kipeä ja varmaan lopulta välttämätön oppitunti elämästä. Koska tahansa voi menettää sen viimeisen mahdollisuuden yrittää korjata virheensä. Kaikki voi kadota hetkessä. Toinen voi vain kävellä ulos siitä kaikesta, mistä päästäkseen itse joutuu tappelemaan henkensä edestä joka ikinen päivä. Toinen voi koska tahansa väsyä siihen, että asiat etenevät tuskallisen hitaasti ja todeta, ettei tämä ole enää sen kaiken arvoista. Viisi vuotta voi pyyhkiytyä jäljettömiin päivissä, viikoissa. Kaikki voi kuolla. Toinen voi vain lähteä. Niin voi vain tapahtua. Elämän voi vaihtaa toiseen ja kaiken entisen jättää taakseen katsomatta, jopa vihaten. Niin voi käydä ja niin käy.

Ei toisen varaan saa sillä tavoin rakentaa.

(Muista: seuraavalla kerralla, jos sellaista koskaan enää tulee, tajua lähteä ajoissa itse. Älä ikinä enää anna sen mennä siihen että toisen täytyy alkaa vihata päästäkseen pois. Tajua lähteä ajoissa.)

Silti. On päiviä, joista selviän. On päiviä, joina ajattelen eteenpäin. Päiviä, joina elämä vain jatkuu. Vaikka siedettävien, jopa lempeiden päivien jälkeen tulevat aina levottomat yöt ja liian aikaiset aamut, joina jo tiedän, että päivästä tulee vaikea. Kipu ja suru vain tulevat ja lyövät armotta maahan. Silti elämä vain jatkuu.

Aika usein kuitenkin palaan siihen kysymykseen, olisiko parempi jos minua ei olisi. Jos olen niin huono ja hullu ja paha enkä ole saanut mitään hyvää aikaan kenenkään elämässä? Liian pysähtynyt, huono, tylsä, ruma. Ei yhtään kiinnostava. Tyhmä. Sellainen, joka imee kaiken hyvän jonnekin mustaan, pimeään kuiluun. Estää tekemästä, unelmoimasta, pääsemästä eteenpäin elämässä.

Ja jos. Jos olisin voinut olla enemmän, parempi, ehjempi, kevyempi, ihanampi, kauniimpi, valoisampi. Jotain muutakin kuin pelkkä eksynyt pikkutyttö naisen ruumissa. Jos olisin pystynyt enempään ja osannut antaa enemmän, ei tähän olisi koskaan päädytty. Jos olisin toipunut nopeammin ja tehnyt enemmän ja osannut pelastaa kaiken, en olisi tässä nyt.

Tiedänhän minä ettei se kaikki ole totta. Ei se voi olla.

Mutta. Jos.

Olen aloittanut tämän tekstin lukemattomia kertoja. Kaikki on hajonnut ympäriinsä ja kadonnut, kun olen yrittänyt sanoa jotain. En tiedä missä olen. Olen miettinyt tätä blogia. En minä halunnut tästä tulevan mitään tuskaisen, jäsentelemättömän erotilityksen purkupaikkaa. Mitähän olin kuvitellut? Että viileän analyyttisen välimatkan päähän laimennetuin tuntein (siihenhän minut on koulutettu, monellakin tapaa) järjestelmällisesti ja jäsennellysti purkaisin sen kaiken, mistä en itsekään vielä oikein tiedä yhtään mitään.

Ei kai se niin mene. Kai tämäkin on vain pakko kirjoittaa läpi. Osana tätä tarinaa.