Olet tässä

Sanovat minun näyttävän erilaiselta. "Onko sun hiukset jotenkin eri tavalla", kysyvät aina, ja vastauksissani sulan hymyyn. Ei, ei ne ole. Ei se ole hiuksissa. Ne ovat niin kuin aina ennenkin. Olkapäillä valuen, kurittomina takussa, nutturalla päälaella. Mutta ne kasvavat taas, tuntuvat vahvemmilta, uhmakkaammilta.

Tanssisaleissa saan välillä kiinni peilien kautta kysyviä katseita. En tiedä mitä näkyy, mutta hengitän jokaista hetkeä ja olen vähän enemmän läsnä. Tanssin. Ihon alla taas liikettä, joka pyrkii ulos, puolihuolimattomasti, koko ajan. Niin paljon, että sattuu välillä olla se, joka katsoo kun muut tanssivat.

Kuuntelen kappaleita itsensä rakastamisesta kaikin mahdollisin tavoin ja tartutan hymyni hölmistyneisiin ihmisiin ympärillä. En tiedä mitä ajattelen, ehkä kuvittelen, mutta olisi ihana ajatella sen kaiken säteilevän ulos minusta. Viimeinkin.

"Mitä sulle kuuluu?" Katson silmiin, hymyilen ja vastaan täysin rehellisesti, ilman ristiriitoja ja julmia kääntöpuolia. Hyvää. Miten kummalliselta, mutta yksinkertaisen oikealta koko sana tuntuu suussani kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tietenkin käyn läpi melkoisia tunteiden vuoristoratoja päivittäin. On välillä vaikea vetää rajoja työssä, on sydämen hakkaamaan saavia epämukavuusalueita, on stressiä, hämmennystä, unettomia öitä ja koti keskellä jatkuvaa kaaosta, mutta jokainen raskaskin päivä tuntuu vievän vahvasti kohti parempaa.

(Tai tuhoa, kuiskaa joku vaimeasti jossakin. Ymmärrän, mutta en suostu uskomaan, minä vastaan.)

Olet vahvempi, sanovat unetkin.

Ylitän rajoja ja yritän mennä kohti pelkojani. Rakennan jotakin, mitä ehkä kutsuttaisiin luottamukseksi. Ehkä jotain päätöntä heittäytymistä kohti ihmisiä. Luottamusta intuitioon, ja toisinaan ihan vain järkeen. Siihen ääneen minussa, joka kertoo mitä tehdä ja mikä on oikein. Se on aina ollut vahva, mutta en ole osannut kuunnella sitä ja uskoa siihen. Opettelen.

Spontaani tanssiinkutsu saa minut tempoilemaan tiukassa otteessa hermostuneesti nauraen. Toinen ei päästä irti, ei katoa, vaan pyörittelee minua kärsivällisesti ympäri niin kauan, että asetun ja alan seurata. Jään miettimään miten hän tietää mitä tehdä vaikka epäröin ja vauhkoilen. Sillä samalla intuitiolla kuin minä? Silläkö, joka ei päästä repimään itseään irti ja pakenemaan paikalta vaan lopulta sanoo, että kaikki hyvin, älä päästä irti.

Ympärilläni on ihmisiä, jotka antavat minulle aikani. Hyväksyvät mutkattomasti, kaikessa hiljaisuudessa. Eivät kysele liikaa liian henkilökohtaisia väärissä paikoissa. Ne ovelat saavat minut avautumaan ihan huomaamatta.

Miten sydämeni takoo vasten pöytään nojaavaa kämmenselkää kun yritän koota vastausta kysymykseen tarinastani. Kerron aika tuntemattomalle, toivottavasti vielä ystävälle, kerrankin rehellisesti, mistä tulen ja miten olen nyt tässä. Ja miten sydän rauhoittuu, kun takeltelujeni jälkeen laskeutuu hiljaisuus. Tiukka, läsnäoleva katse suoraan silmiin ja lempeä hymy: "Mä olen niin ylpeä susta." Ollaan hiljaa, tuijotetaan toisiamme vailla sanoja, ja yritän ymmärtää taas seuraavan opetuksen. Avautuminen avautumisesta, ja voi käydä ihan hyvinkin jos kerrot.

Otan riskejä. Taas yksi puolitosissaan heitetty hölmö idea ottaa pari askelta kohti toteutumista ja joudun vastakkain ajatuksen kanssa, etten asuisi enää yksin. Päätös tuntuu vahvasti oikealta, ja mitä tahansa muutoksen vuoksi, mutta edellinen kokemus on painanut jälkensä tiukkaan. Paljastuvatko kaikkein rumimmat totuudet minusta väistämättä? Saanko toisen taas jo ehkä vuoden sisällä vihaamaan itseäni? Onko samassa asunnossa asuva toinen ihminen aina vääjäämätön vaara ja nieleekö se minut kokonaan? Yritän järkeillä itselleni tosiasioita ihmissuhteen erilaisuudesta, omasta tilasta ja oikeilta tuntuvista asioista. Yhteisasunto ystävän kanssa on kuitenkin täysin eri asia kuin kaiken nielevä parisuhde, mutta jokin minussa pelkää silti. En silti keksi muutakaan ratkaisua kuin sen, mitä viime aikoina olen yrittänyt toteuttaa. Täytyy mennä sitä pelkoa päin ja katsoa mitä tapahtuu. Tietyllä tapaa tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa selvää, millaisissa ihmissuhteissa ne kaikkein kipeimmät kohdat minussa ovat ja missä ne murtautuvat esiin. Tuntuu pelottavalta riskeerata näin paljon, mutta voinko muutakaan.

Mietin sitä, miten valo lankeaa niihin 1800-luvun talon rappukäytäviin tai miltä kuluneet askelmat tuntuvat jalkojeni alla ja kirjoitan nimeni asuntohakemukseen siihen toisen nimen viereen. Annan virran viedä, pohjia myöten.

Käännekohtia

Tässä kohtaa, jo hetki aloittamisesta, uskallan ehkä uskoa sen. Kaikki mikä on vaikuttanut vähän liian hyvältä ollakseen totta, tapahtuu koko ajan ja on todellista. Sain sen työn: loistavat pomot, monta ihanaa työkaveria ja vastaanotto kirjaimellisesti avosylin. Olen ollut naurettavan onnellinen uudesta omasta työpisteestä, työsähköpostista ja nimestäni virallisten postien alla.

Työnkuvaan ja työmäärään pidemmällä aikavälillä liittyy vielä monia epävarmuuksia, mutta mahdollisuudet, että työ kantaa tulevaisuuteen, ovat hyvät. Aion tehdä kaikkeni sen eteen, että ne haluavat minun pysyvän talossa. Tietenkin kaikki se usko ja luottamus minuun heti alusta asti ilman mitään näyttöä hirvittää, mutta niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, en epäile itseäni hetkeäkään. Minulla ei ehkä ole työhöni kunnollista koulutusta, mutta olen ollut alan kanssa läheisissä tekemisissä vuosikausien ajan, ja edellisessä työpaikassani käynyt läpi todellisen koulun. Tämän minä osaan, ja haluan oppia lisää.

Jos kaikki nyt menee hyvin, kuntoutustuelle ei haeta enää jatkoa. Minulla on syksy aikaa vielä miettiä asiaa, mutta tiedän jo mitä teen, mikäli mitään yllättävää ei tapahdu. Aion yrittää, kaikista riskeistä huolimatta. Se tuntuu täysin mahdolliselta.

On riskejä ja kysymyksiä. Entä jos tämäkin on vain jokin kiero välinäytös ennen seuraavaa romahdusta? Jos kaikki menee pieleen enkä jaksakaan? Mitä jos olenkin jo vuoden päästä pätkätyön jälkeen työttömänä ilman mitään suunnitelmia? Mitä nyt pahimmillaan voi tapahtua? Mitä vastaan, jos ja kun ne kysymykset tulevat: "mitä muuta sä teet?" Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin muiden tajutessa etten tee täyttä päivää. Entä jos olisinkin - vaikka vähän kaunistellusti - rehellinen? Mitä silloin tapahtuisi?

Kaikessa kuitenkin on pohjimmaisena vahva tunne siitä, että teen oikein. Tämä ei tule olemaan koko ajan näin helppoa ja ihanaa, ja joudun vielä viemään itseni kipeille ja epämukaville alueille, mutta mitä jos lopulta pystyn avaamaan sydämeni näille ihmisille ja ottamaan vastaan kaikki ne mahdollisuudet, joita tämä tie tuo tullessaan? Täytyy yrittää. Kyse on paljon enemmästä kuin yhdestä työpaikasta ja kuukausittain tilille tulevasta rahasta. On mahdollisuuksia, ja ehkä uudenlainen elämä. Kaikki se, mitä itselle rakkaimpien asioiden parissa työskentely ottaa ja antaa.

Entisen työni jättäessäni jätin myös taakseni paljon enemmän kuin pelkän työn. Jätin paikan, jossa vietin vähän liikaa aikaa työajan ulkopuolellakin. Voimia vieviä ihmissuhteita. Vaiheita elämässäni, joihin en enää halua palata. Ennen kaikkea taakse jäi hirvittävä määrä surua, tietty vaihe itseni uudelleenrakentamista ja monta arvokasta oppituntia. Jätin taakseni myös viimeiset rippeet siitä ihmisestä joka joskus oli puolisoni ja elämästä hänen kanssaan. Siirryin työhön, johon hän ei ole koskaan liittynyt millään tavalla, ja miten paljon kevyemmän se minusta tekikään.

Elämä on muuttumassa. Kävi miten kävi, yritän antaa sen viedä kaikin tavoin.

Se, mitä tästä yritän saada itseni oppimaan, on ettei kaikesta vain selviä yksin. Maailmassa on myös ihmisiä, jotka pitävät sanansa ja toimivat lupaustensa mukaan pyörtämättä kaikkea vähin äänin jossain selkien takana. On olemassa hyviä ihmisiä ja kaikki voi muuttua yhdenkin sellaisen pyyhkäistessä mukaansa. Suuret muutokset sysäytyvät liikkeelle lopulta aika pienistä asioista. Yhdenkin ihmisen usko, ennakkoluulottomuus ja hyväksyntä voi olla korvaamatonta kipeissä muutoksissa, ja yhtäkkiä vuosikausien räpiköinnissä ja raskaissa kiertoteissä onkin järkeä. Täytyy vain tehdä sitkeästi niitä asioita jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta ja osua oikeanlaisten ihmisten tielle. On vain uskallettava antautua muutoksen vietäväksi. Kaikki aina lopulta järjestyy.

Just somebody that I used to know

Erosta on tullut kuluneeksi näinä päivinä kaksi vuotta. En oikeastaan enää juuri ajattele asiaa, vain näkemäni unet kielivät, että asioita on yhä jossain kesken. Nekin onneksi muuttavat muotoaan lempeämpään suuntaan, enkä juuri muista niitä jälkeenpäin.

Ehkä jotain jossain tulee olemaan kesken vielä kauan, vaikken enää ajattelisi tai surisi. Annan sen olla, vaikka toisinaan turhautuisin kuoliaaksi jäljittäessäni taas kerran jonkin pelon, reaktion tai oudon käyttäytymismallin hänen jättämiinsä jälkiin. Arvet näkyvät, vaikkei juuri ajattelisi. Voin vain yrittää ymmärtää ja toimia toisin. Aika tekee lopulta tehtävänsä, vaikka epätoivo ottaa yhä toisinaan vallan ja joudun kysymään ties kuinka monennen kerran, miten helvetin kauan yksi toipuminen voi ottaa ja onko tämä kaikki sen arvoista.

Kai se on. On pakko olla. Se on vain yksi osa tätä tarinaa, ja ehkä sekin muuttaa merkitystään koko ajan.

Suru ja viha ovat laantuneet edes jonkinlaiseksi rauhaksi ja hyväksynnäksi, helpotukseksi siitä, että kaikki häipyy vähitellen kauemmas menneeseen. Hyväksyn sen mitä tapahtui ja ymmärrän asiat, jotka siihen johtivat. Hyväksyn ja ymmärrän omien tekojeni ja sanojeni osuuden ja sen mistä ne tulivat, mutten suostu ottamaan vastuuta kaikesta. Pystyn ymmärtämään, miten väärin asiat olivat ja miksi. Yritän antaa anteeksi itselleni sen, etten pystynyt koskaan lähtemään, vaikka minun olisi pitänyt, ja se olisi ehkä pelastanut minut murenemasta täysin. Sekin täytyy vain hyväksyä, että vaikka halusin lähteä siitä suhteesta ehjempänä kuin siihen tulin, se ei vain ollut mahdollista ja siihen on syynsä. On vain yritettävä elää sen kanssa tuntematta hirvittävää huonommuutta, että kaikki meni niin kuin meni ja siitä toipumisessa on kestänyt näin pitkään, ja ehkä yhä kestää.

Olen hyväksynyt sen, ettei meillä koskaan tule olemaan asioista yhteisymmärrystä, sekä sen, että tuskin tulen kohtaamaan häntä enää koskaan. Tulee päivä, jolloin minulla ei ole hänelle enää mitään sanottavaa. Näiden asioiden ymmärtäminen on ollut jonkinlainen käännekohta.

En osaa sanoa, olenko lopulta oppinut tapahtuneesta ja näistä vuosista mitään. Haluaisin sanoa, että nyt pystyisin estämään samanlaisia asioita koskaan tapahtumasta, etten enää koskaan antaisi kenenkään kohdella minua huonosti ja ennen kaikkea kohtelisin itseäni paremmin ja armollisemmin, mutta tiedän sen kaiken juurien olevan paljon syvemmällä kuin yhdessä kipeäksi käyneessä, huonosti päättyneessä suhteessa. En minä tiedä pystynkö sellaiseen. Niiden asioiden kanssa on vielä paljon tehtävää. Mutta jos kuitenkin jotain, niin ehkä ne kliseisimmät mutta niin todet opit: kaiken menettämisestä on mahdollista selvitä eikä omaa onneaan saa ikinä laskea täysin muiden varaan. Katkeruuden kanssa ei kuulu elää.

Ehkä surullisinta kaikessa on yhä se, miten pieleen asiat voivat mennä, vain kun yrittää rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Mutta aina kauneinta, kaikki uusi elämä. Ne ensimmäiset kerrat, kun saan taas jonkun ihmisen nauramaan ja tajuan, etten ehkä sittenkään ole täysin mitätön, tylsä ja tyhmä. Kun huomaan taas, että minulla voi olla jotain annettavaa, ja on olemassa ihmisiä, joilla on hyvä olla kanssani. Kun joku taas katsoo suoraan kohti ja haluaa nähdä minut. Ne ennen niin pelokkaat haaveet, jotka uskallan ihan yllättäen kertoa ääneen. Vielä vähän vieraat ihmiset, jotka ottavat avosylin vastaan. Olen menossa oikeaan suuntaan.

Empty

Eräs juhlapäivä ja täydellinen ilta, jonka olen saanut viettää juuri sen tärkeän kanssa, jonka halusinkin. Rakkaita ihmisiä, onnitteluja, huolella harkittuja lahjoja, pieniä ja suurieleisiä. Aina vähän yllättävää välittämistä.

Juuri sellainen ilta, joihin laitoin uskoni joskus silloin pari vuotta sitten, pahimmassa aallonpohjassa. En tiedä uskoinko mitään, mutta hoin itselleni yhä uudelleen, että niitä tulee vielä. Aivan varmasti.

Veden äärellä pimenevässä yössä, värikkäiden lyhtyjen alla. Ihmiset, hymyt ja hölmöt tanssiaskeleet. Lauletaan täysillä ennenkuulemattomia lauluja. Ystävän käsivarsi kevyesti ympärilläni. Kosketus joka ei vaadi mitään, ei tarkoita mitään liian painavaa. Vain kevyt kurotus kohti, merkityksetön merkityksellisyys.

Kerron itselleni että nyt, tässä, on hyvä. Elämä on hyvä. Tulee odottamattomia seikkailuja. On toivoa. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä pystyn sanomaan vakuuttavasti itselleni, että olen turvassa. Nyt. Turvassa.

Silti tulen kotiin tyhjänä ja nukahdan itkien. Päivä yllätyksineen on ollut ihana, mutta jotain puuttuu.

Kuin minä puuttuisin. Kuin en olisi tarpeeksi. Kuin en olisi. Mitään.

Arpia

Parkkipaikalla asfaltin, ympäröivien rakennusten ja ihojen hehkuessa lopuillaan olevan, pitkäksi ajelehditun kesäpäivän lämpöä haluaisin yhtäkkiä vain alkaa kirkua

mulla on ihan liikaa pimeitä kohtia noloja salaisuuksia rikkinäisyyksiä eikä sun kuuluisi olla siinä sun kuuluisi olla siellä missä ne kaikki sunlaisesi normaalit kauniit ja ihanat sä et ole nähnyt mua silloin kun haluan vain kuolla ja mä näen että mietit sitä kaikkea joskus kun katsot salaa mun arpia tiedän että sä katsot joskus silloin kun pusero valahtaa olkapäältäni sä et koskaan sano mitään mutta rypistät kulmiasi ja varmaan mietit millainen mä olen niinä hetkinä jotka sanoissa ohitan kevyesti et halua tietää usko mua mene pois ennen kuin sä joudut sen näkemään mua pelottaa että se tapahtuu vielä ennemmin tai myöhemmin pian jossain lattialla velttona elottomana räkäisenä rumana ja katkerana puhekyvyn menettäneenä tai suostuen puhumaan ainoastaan sille vanhalle pehmolelukoiralle syvällä poissa täältä jossain menneessä jossain siellä ei ne ole paikkoja ihmisen mennä enkä mä pysty ottamaan tätä yhtä kevyesti mene pois mä en pysty tähän olen ihan liian

rikki.

Säikähdän sen voimaa miten kaikki vyöryy pintaan ja suistaa sijoiltaan, vaikka pysyn yhä viileänä ja ilmaan jää ehkä vain aavistus jostain omituisesta ja poissaolevasta. Tai mistä minä sitä tiedän. Ne yllättävät aina silti. Tulee näitä suistumia, näennäisen pienten asioiden repimiä murtumia, vaikka kuinka naiivisti kuvittelisin kaiken olevan paremmin ja pystyväni olemaan ihmisten kanssa niin kuin joku ihan tavallinen.

Torjun, vähän liian jyrkin sanoin, tai ehkä ennemmin rivinvälein ja hiljaisuuksin, tietämättä tarkalleen mitä todella ahdistun. Ehkä itseäni, ja sitä että se alkaa tapahtua taas. Ehkä niitä salaisuuksia, joita ei toisten tule nähdä. Niitä on liikaa ja ne repivät moneen suuntaan. Lopulta ne paljastavat kuka todella olen ja vievät minulta ne vähät ihmiset, ne muutamat uhkarohkeat. Totuuden nähdessään kaikki lähtevät, ennemmin tai myöhemmin. Niin ne ovat aina tehneet.

On kuin selkä vasten seinää ja kaikki tuntuu väärältä. Tietenkin minun pitäisi luottaa. Tietenkin haluaisin luottaa, enemmän kuin mitään hetkeen.

"Jos sä nyt edes lasket mut sun kavereihin..." Toisen sanoissa häive surua, ehkä vähän loukkaantuneisuuttakin ja tajuan sanoneeni taas jotain helvetin tyhmää, siinä olevia ihmisiä vähättelevää enkä osaa korjata tilannetta, vaikka se, mitä pitäisi ja sydämestäni haluaisin sanoa: Ei kaveri. Ystävä, jooko?

On käsittämätöntä miten vaikeaa on uskoa, mitä on. Ihmisiä, jotka haluavat nähdä ihan omasta vapaasta tahdostaan ja joku, joka soittelee useita kertoja viikossa, ilman mitään varsinaista asiaakaan. (Hei nyt, oikeasti, koska sun elämässäsi viimeksi on muka ollut sellainen ihminen?) Hölmöjä viestejä ihan vain siksi, että olen olemassa ja satun tulemaan mieleen. Joku, joka omasta vapaasta tahdostaan puhuu minusta hyviä asioita ja yhtäkkiä on työpaikka ja näkymä tulevaisuudesta. Kaikki se vittuilu, lempeästi ja rakkaudella, karrikoiden minusta sellaisia piirteitä kuin ei kukaan aiemmin, niin etten pysty laukomaan takaisin naurultani. Tuntuu hirvittävältä vääryydeltä olla niin varautunut ja pelokas ja ankara niitä ihmisiä kohtaan, jotka selvästi välittävät. Välillä herään siihen, että ne eivät ihan oikeasti tiedä mitä ajattelen. Niille varmaan näytän siltä, etten ehkä välitä paskaakaan, vaikka kuinka kuvittelisin olevani rohkea ja näyttäväni miten tärkeää kaikki se voi olla. En vain osaa.

Eivätkä ne tiedä sitä toista rumaa totuutta. Minusta nyt ei vain kuulu välittää. Ja luottamus, se ei ole koskaan ollut haluamisteni vallassa. Olen halunnut, yrittänyt ja kuvitellut luottavani ja päätynyt aina tuhoon.

Se ääretön hämmennys, miten voi olla edes mahdollista, että ihmisen luottamus muihin voi olla niin olematon ja perustavalla tavalla hukassa. Jotenkin kysymys elämästä ja kuolemasta ja asioiden vääjäämättömyydestä. Oikeasti? Miten kukaan päätyy sellaiseen?

Tällä hetkellä pystyn pitämään monia asioita omissa käsissäni, mutta tämän kanssa en tiedä miten sen teen. Pärjään yksin, yritän rakentaa elämää, itseäni ja olla armollinen, mutta ihmissuhteet tuntuvat ennemmin tai myöhemmin sotkevan saavutetun hyvinvoinnin täydellisesti. Ehkä en enää halua kuolla, mutta jokin siitä ei tunnu koskaan katoavan. Kuolemantoiveen kaiku. Sen jälkeensä jättämät merkit. Pelko siitä, että se vyöryy taas hetkenä minä hyvänsä viattomien sivullisten silmille, tuhoaa kaiken ja aina lopussa jään vain yksin.

Ei minun pitänyt olla tässä taas, nyt jo.

Se ei enää koskaan saa mua kokonaan

Alkaa tapahtua. Kaikki ne kliseet, joissa kerrotaan, että vielä jonakin päivänä kaikki on toisin. Erokliseet, vaikeiden aikojen latteat lauseet ja miten ne sekoittuvat kaikessa pelossa ja epäuskossa. Miten sitä pelkää, ettei mitään enää koskaan muttei kai lakkaa kuitenkaan täysin uskomasta uuteen aikaan. Miten hyvät käänteet tulevat yhtä yllätyksellisten nurkkien takaa kuin epäonnisetkin. Ne tiedetään.

Totta ne on.

Huumaannun kevään valosta kaupungin yllä. Tanssin aamuun asti baarissa tahmealla tanssilattialla ihan liian humalaisten ihmisten seassa ja hymyilen hymyilen hymyilen ja ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin uskon ne sanat, jotka tiukasti silmiin katsoen sanotaan, sun kaltaisesi voisi saada kenet tahansa paljon paremmankin, kuin sen ensimmäisen vastaantulevan tytön, joka vähän osoittaa kiinnostusta. Hetkittäin jään kuuntelemaan itseäni ulkopuolelta selittämässä jostain maailman tärkeimmästä asiasta, miten ääneni nousee ja sanat ryöppyävät hengästyneinä toisiinsa sekoittuen, miten suojamuurit varkain laskevat ja siinä näen taas itseni, siinä, minä, ja muistan millainen olenkaan ja miltä tuntuu antaa muidenkin nähdä se ja luottaa siihen, että ehkä sittenkin ne hyväksyvät ja olen jotain. Kohoan kepeästi varpailleni halauksiin aina tullessa ja lähtiessä enkä enää jäädy ja hämmenny jatkuvasti. Yritän imeä ihmisistä ympärillä sitä hyvää, joka rakentaa minua uudelleen vahvempana ja pitää minut tässä. Etten koskaan enää katoaisi kokonaan.

Tervetuloa takaisin. Jää tämän kerran, pysy mun kanssa, jooko? Pysy niinäkin päivinä kun kaikki yhä romahtaa.

Joskus tanssitaan pitkin katuja. Vähän väliä havahdun siihen, että olen elossa.

Vanhan elokuvateatterin pimeässä, valkokankaalle tuijottaen, hetkeä ennen yhden maailman hienoimman elokuvan alkamista uskallan sanoa sen vanhalle ystävälle ensimmäistä kertaa ääneen. Mä olen selvinnyt tästä.

Kai kaikesta voi selvitä. (Paitsi siitä, huomauttaa joku jossain, enkä voi väittää että se on väärässä. Tiedän etten ole kuivilla ja kaikki voi hajota käsiin ihan koska tahansa enkä varmaan koskaan pääse siitä tunteesta, että tapahtui mitä tahansa, pelaan vain aikaa ennen seuraavaa romahdusta.)

Helvetinvuosien jälkeen tulee kevät, jona murehdin aikuisten murheita. Kasautuvia töitä, aliarvostettua työpanostani, palkankorotuksen pyytämistä. Yhtenä iltana nukahdan kuristavaan riittämättömyyden tunteeseen, etten koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä mihinkään. Samana yönä ystävä viesteissään ilmoittaa puhuneensa puolestani mahdollisessa työpaikassa. Reilua viikkoa myöhemmin puoliksi vitsillä heitetty idea on muuttunut todeksi mahdollisuudeksi ja istun työhaastattelussa paikkaan, joka tilanteessani kuulostaa unelmalta. Olen alkaa itkeä, kun kuulen kuukausipalkan olevan mahdollinen ja neuvoteltavissa oleva asia. Mikään ei ole varmaa, mutta jo pelkkä mahdollisuus ja ajatus, että saattaisin ehkä olla paikkaan juuri sopiva. Tai että edes selviän työhaastattelussa kaikkien näiden vuosien jälkeen eikä minua naureta sieltä ulos.

Murehdin yhä lastenkin asioita, mutta jollain tapaa vahvempana ja vakaampana, tietoisesti, huolehtien. Vakauttamisryhmän viimeisessä seurantatapaamisessa istun ensimmäistä kertaa läsnäolevana keskustellen ja kertoen mielipiteitäni, samaan aikaan käyden rauhoittavaa dialogia pääni sisällä, pitäen huolta itsestäni. Ensimmäistä kertaa koko tapaamisen aikana ei tule niitä hetkiä, että haluaisin tappaa ryhmän miesohjaajan, jos hän erehtyy vilkaisemaankaan minuun päin.

Tasapainoilen vähän ylikierroksilla kaiken kanssa. Nukun liian vähän enkä oikein osaa huolehtia itsestäni kaiken muutoksen ja hämmennyksen keskellä. Hetkeäkään en silti ole miettinyt, pystynkö lopulta tähän ja millaisiin ongelmiin se minut voi viedä. Tämä täytyy vain katsoa. On pakko uskaltaa, kävi miten kävi. Jos joku, edes yksi ihminen, uskoo minuun.

Hoen itselleni jatkuvasti, että mun täytyy antaa tämän kaiken viedä mukanaan ja muuttaa elämäni.

Kaikki on yhtäkkiä niin pelottavan hyvin.

Vääränlainen selviytymistarina

Luettuani joskus alkutalvesta viimeisimmän lääkärinlausunnon kävelin pitkään halki kaupunkia tajuamatta mistään mitään. Tuntui jotenkin ihmeelliseltä, että olen siinä ja kävelen kadulla ihan niin kuin kaikki muutkin, se lausunnon ihmisraunio, jonka ennuste todetaan täysin toivottomaksi ilman hoitoa. Joskus tuntuu käsittämättömältä olla silti yhä ihminen, parin viime vuoden, tai kenties koko elämäni aikaisten tapahtumien jälkeen. Elää vielä, tai sitten jo, jollain tapaa näennäisesti normaalia elämää. Miten koko tämä sotku ristiriitoineen voi olla totta ja mahtua yhteen ihmiseen. Usein se on hirveän hämmentävää.

Tuskin kukaan uskoisi jos tietäisi.

Asiakkaat, jotka jäävät kiinni varsin hurmaavaksi hioutuneeseen asiakaspalveluhymyyni aavistuksen liian pitkäksi aikaa ja ihastelevat lähes yliluonnolliselta vaikuttavaa muistiani (mikä paradoksi!) ja kykyäni huolehtia kaikkien asioista. Tuskin työnantajanikaan, joka nykyään paikan pomoa kysyttäessä saattaa toisinaan leikillisesti viitata suuntaani. Puhumattakaan yhdestä hankalimmista esimiehistäni, jonka syöksyessä pyörremyrskynä sisään vaahdoten jostain kaikilta huomiotta jääneestä muka maailman tärkeimmästä pikkuseikasta, voin vain varman voitonriemuisena todeta moisen itsestäänselvyyden tulleen jo hoidetuksi.

Mitä ne ajattelisivat jos tietäisivät?

Usein päivän jälkeen jo työpaikan ovella tekee mieli kääntyä takaisin, hoitaa vielä yksi asia, viivytellä, jäädä vielä hetkeksi roikkumaan siihen illuusioon, että olen ihan tavallinen ja pystyn tekemään asioita. Mitä tahansa, ettei tarvitse astua ulos ja palata täydelliseen merkityksettömyyteen, tyhjään kotiin, jonnekin missä kukaan ei odota eikä välitä, elämään jossa en ole yhtään mitään.

Osaan roolini ja esitän sen niin hyvin että usein uskon siihen itsekin. Ehkei se aina edes ole rooli: on totta että osaan työni ja olen siinä ihan hyvä. Pystyn tekemään monia asioita, vaikka osa kaikesta tapahtuukin pohjimmiltaan vahingollisen automaation varassa. Löydän itseni aina ostamasta itselleni merkitystä suorituksilla ja käymästä kauppaa vähän liian tärkeillä asioilla. Myönnän jääneeni siihen kiinni ja tiedostan, ettei tässä olla ihan kestävällä pohjalla. Sen kertoi kyllä joulun ajan toipuminen, joka vaati melkein pari viikoa sängyn pohjalla vain todella tärkeimmät ja merkitykselliset asiat hoitaen, tietyt alkuvuoden epätoivonhetket kaikkine sairasteluineen ja nyt mystinen selkävamma, joka pakkolevon ja itseni kuuntelun myötä alkaa vähitellen hellittää otettaan. Tiedän totuuden olevan, ettei tämä kuvio nyt mene ihan niin kuin hyvä ja terveellistä olisi. Osaan lukea merkkejä, mutten osaa toimia niiden vaatimalla tavalla. Jokin ympärilläni tuntuu alati kiristyvän. Umpikuja.

Rakennan väärien asioiden varaan. Tai joidenkin oikeiden, mutta väärällä tavalla, täysin kestämättömästi.

Se ikuinen kysymys. Olenko mitään jos en tee mitään?

Olenko mitään jos en tee töitä? Kyllästyvätkö valmentajani minuun jos en kehity, jos en tule koko ajan vahvemmaksi ja nopeammaksi ja opi riittävän nopeasti kaikkia uusia taitoja, joita jo tässä vaiheessa pitäisi osata? Yritänkö tarpeeksi, jos edistyn kaikissa asioissani näin hitaasti? Pitävätkö kaikki ympärilläni ajoittaisia vammoja vain tekosyinä ja omana vikanani, jos en osaa itse parantaa niitä ajoissa? Onko minulla mitään arvoa niinä päivinä kun olen ihan hajalla enkä jaksa mitään? Voivatko ihmiset, mahdolliset ystävät pitää minusta niinä päivinä kun en jaksa hymyillä nauraa ja hullutella loputtomiin? Jos en osaa tanssia, jos en tempaudu huolettoman kepeästi kesken tanssitunnin johonkin spontaaniin kontakti-improvisaatiohullutteluun vaan jäädyn paikoilleni heti siinä hetkessä kun toisen hikinen olkapää koskettaa omaani? Jos en vain osaa olla tarpeeksi kepeä ja hauska ja huoleton ja kiinnostava? Miten tällainen täysin merkityksetön elämä voisi olla kiinnostava? Mitä jos en vain jaksa olla joka päivä, olenko yhtään mitään? Autanko tarpeeksi muita, kannustanko, olenko vain liian negatiivinen ja lannistava? Ansaitsenko edes elää, jos en saa aikaan mitään hyvää kenenkään elämässä?

Se on ihan hullu maailma elää. Mikään ei riitä. Mikään ei johda mihinkään.

Miksi ihmeessä välitän siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat? Koska ja mistä tämä käsittämätön vahvuus- ja kulissileikki ja kilpajuoksu oman huonouteni kanssa on alkanut? Loppuuko se koskaan?

En tiedä miten murtaa sitä. En vain osaa. Yritän ottaa niitä askelia ja olla vähän rehellisempi, mutta ihan liian usein löydän rikkinäisen tytön liian äänekkään naurun takaa. Ei kuulija pysty suhtautumaan mitenkään tarinaan, jonka kertoja ei ole läsnä. Vastassa on vain hämmentyneitä katseita ja nopeita puheenaiheen vaihtoja. Kaikki kommunikaatio putoaa tyhjyyteen: "--- vakava, vetäytyvä, kriittinen ja erittäin pessimistinen. Dissosioiva; vuorovaikutus jää tyhjän päälle", totesi lääkäri lausunnossaan.

I really haven't always been like this 
I really am a hopeless optimist

Miten opettaa tunnekuolleella ironialla, vittuilulla, manipuloinnilla ja hyökkäämällä puolustautumaan kasvatettu lapsi kommunikoimaan uudella aidolla läsnäolevalla tavalla? Miten lopettaa kulissielämä?

Ehkä tämä ei ole selvitytymistarina. Vain ihan vääränlainen selviytymistarina.

Vakauttamisryhmä päättyi jokin aika sitten. Muistan miten ennen ryhmän alkamista mietin sitä suurin piirtein viimeisenä oljenkortena ja lottovoittona ja mahdollisuutena päästä viimein asioiden kanssa eteenpäin. Toivoisin voivani sanoa viimeisen puolen vuoden muuttaneen asioita.

Ei ryhmä missään tapauksessa huono tai hyödytön kokemus ollut, mutta jotenkin odotin siltä enemmän. Ajoitus sille ei ehkä kuitenkaan ollut paras mahdollinen, mutta kukapa olisi voinut ennustaa monen tahon varmana pitämän terapian hylkäämistä ja kaiken energian tuhlautumista byrokratiasekoiluun. Kaiken epävarmuuden keskellä oli usein lähes mahdotonta keskittyä ryhmän kannalta olennaisiin asioihin. Taas jäin liian yksin pintaan nousevien asioiden kanssa täydessä hämmennyksessä, kun yksilöterapia-ajatkin kuluivat kaikki vain Kela-asioiden selvittelyyn. Olisin tarvinnut ryhmään osallistumisen ja siellä eteen tulevien asioiden kanssa enemmän tukea, mikä ei tässä kohtaa ollut mahdollista. Ryhmässä oli myös monia asioita ja järjestelyjä, jotka itselleni eivät toimineet parhaalla mahdollisella tavalla.

Toivoisin voivani olla sellainen, joka pystyy heittäytymään, avaamaan itsensä, jakamaan ajatuksensa ja joka antaa ja saa irti ihmeitä. Tekisin kiltisti typeriltäkin tuntuvat mielikuvaharjoitukset enkä menisi paniikkiin aina kun joku mainitseekin sanan rentoutus. En aina turhautuisi asioiden toistoon, jatkuvaan kiireeseen ja epäloogisiin rakenteisiin sekä palikkamaiseen psykoedukatiivisuuteen, vaan yksinkertaisesti ottaisin irti sen minkä pystyn. En jäisi kiinni yksinkertaistavaan puheeseen enkä joutuisi aina olemaan se, joka jaksaa länkyttää stereotyyppisistä sukupuolikäsityksistä ja heteronormatiivisuudesta. En joutuisi jatkuvasti hillitsemään itseäni tenttaamasta ryhmää vetävältä psykiatrilta uusimmasta tutkimustiedosta ja haluaisi vähän väliä vaatia lähdeviitteitä. En olisi niin helvetin älyllinen ja peloissani ja piiloutuisi aina viileän akateemisen analyyttisyyden taakse. En kuittaisi kipeimpiä asioita nauramalla sarkastisesti ja tekemällä taas yhden vähän liian terävän huomautuksen.

Ehken tiedä, toivonko todella. Mutta on minulla vielä kipeästi opittavaa.

Ehkä jokin on silti muuttunut, vaikkei mitään kovin suurta ja ihmeellistä voi sanoa tapahtuneen. Olen saanut vähän enemmän varmuutta etsiä ja kulkea omia teitäni läsnäolon opettelun ja oireiden hallinnan kanssa. Ryhmät myös terveellisellä tavalla muistuttavat, etten ole yksin, ja on aina hyväksi nähdä olemassa olevan muitakin, jotka joutuvat tappelemaan samojen asioiden kanssa. Ehkä myös uskon nyt itseäni vähän enemmän nähtyäni, ettei minua naurettu sieltä pois eikä kukaan vähätellyt oireitani missään vaiheessa. On olemassa myös ammattilaisia, joille nämä asiat ovat totta. Ehkä minäkin voin olla vähän enemmän totta.

Vakauttamisryhmän jälkeen olisi ollut vielä mahdollisuus jatkaa jonkinlaisessa jatkoryhmässä. Mietittyäni asiaa tein päätöksen olla osallistumatta tällä kertaa. Ehkä on tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä, mutta tuntuu että tarvitsen vielä aikaa kaiken aiemman työstämiseen eikä ehkä ole mielekästä lähteä jatkoryhmään vain turhautumaan. Se nyt vain tuntui oikealta päätökseltä. Tai sitten vain haluan lykätä jonnekin mahdollisimman kauas taas sen piinallisen mahdollisuuden, ettei tästäkään ollut ratkaisevaa apua.

Yli kahden vuoden tappelun Kelan kanssa voinee viimein julistaa päättyneeksi - toistaiseksi. Tuijotan epäuskoisena kaikkia myönteisiä päätöksiä enkä uskalla vastata yhteenkään Kelasta tulevaan puheluun tai terapeutin tekstiviestiin, sillä pelkään kaikkien tehneen virheitä ja pyörtävän vielä päätöksensä. Jos seuraava kiero sattuma onkin yhä aivan nurkan takana ja kaataa taas hetkessä kaiken. Tuntuu mahdottomalta uskoa mitään, ja helpompaa on vain olla ajattelematta asiaa ja roikkua jossain viime aikojen tyhjäpäisen irrallisuuden, jopa hyvinvoinnin, rippeissä.

Teen laskelmia siitä, mitä terapiasta jää korvausten ja hoitotuen jälkeen kuukaudessa maksettavaksi ja viivan alle piirtyvät numerot saavat minut nauramaan ääneen. Ulkoisesti asiat ovat pelottavan hyvin. Saako tällaisessa tilanteessa edes olla?

Tietenkin elämässä vallitsee melkoinen kauhun tasapaino. Pelaan yhä pelejä jaksamisellani, ostan itselleni merkityksellisyyttä tekemällä ja suorittamalla, ja siivoan kiireellä näkymättömiin asioita, joita pitäisi kohdata ja käsitellä. Myös työn tuoma taloudellinen huolettomuus koukuttaa vahvasti, vaikka sekin on osittain valheellista kaiken asumistuen takaisinperinnän keskellä. Jos jatkan tätä tahtia, on minun Kelan näkökulmasta oltava todenäköisesti ensi vuoden alussa työkykyinen kokopäivätyöhön tai keksinyt jonkinlaiset ammatilliset koulutussuunnitelmat. Vähintäänkin on varmaan oltava valmis luopumaan moisesta taloudellisesta kevytmielisyydestä. Hengästyttävää, sillä edelleenkään en juuri pysty ajattelemaan tulevaisuutta.

Alkuvuoden olen voinut oikeastaan aika hyvin. Niin kuin aina silloin kun terapia on ollut katkonaista ja epäsäännöllistä. Niin kuin hyvinvointia nyt voi olla välttäminen ja täydellisen irrallinen, merkityksetön ja tyhjä oleminen, joka selviytyy pitkälti automaatiolla päivästä toiseen. En tiedä, onko se dissosiatiivista olemista, vai vain pelkkää ei-ajattelemista ja tietynlaista tyyneyttä ja tyytymistä tähän tilanteeseen. Kestävä pohja millekään se ei kuitenkaan ole. Välillä herään miettimään, miten pitkälle ihminen voi elää ilman minkäänlaista näkymää tulevaisuudesta. En silti ole ajatellut kuolemaa, enkä edes muista koska viimeksi olisi ollut näin pitkää ajanjaksoa pakenematta jatkuvasti ajatukseen siitä, että kaikki voisi vain loppua. Viestiihän se toisaalta myös jonkinlaisesta toivottomuudesta, sillä en ole liioin jaksanut ajatella elämääkään.

Se on ristiriitaista ja osin valheellista, mutta kutsun sitä silti jollain tapaa hyvinvoinniksi. En ole unohtanut niitä aikoja, joina olisin antanut mitä tahansa vaihtaakseni kaiken ahdistuksen tyhjyyteen.

Siksi kai ajatus vähän eteenpäin siirtymisestä ja terapiatyöskentelyyn sitoutumisesta viimein ilman tukisekoiluja ja jatkuvia häiriöitä pelottaa. Epäilen jatkuvasti voimieni ja toivon riittävyyttä. Kaikki menneet hoidotkin painavat yhä: vuosien aikana minulle on kasvanut käsitys, että terapia tarkoittaa silkkaa kidutusta eikä siitä ole ollut helppo päästä eroon, vaikka tämä kerta kuinka näyttäisi erilaiselta kuin mikään muu tähän mennessä. Eniten pelkään kai kaikkia niitä asioita, joista pitäisi uskaltaa puhua. Puhua, kun kaikki sanat tuntuvat vääriltä eivätkä tavoita mitään. Kun vastassa on toinen ihminen, ilmiselvä vaara.

Tunnen kaiken rakoilevan ja jossakin on jotain jatkuvasti.

Epämääräiset lihasjumit selässä muuttuvat kipeäksi pisteeksi alaselkään ja alkuvuonna heikoksi käynyt vastustuskykyni murenee taas. Iltaisin olen levoton ja täynnä väreilevää ahdistusta ja häiritseviä asioita enkä saa unta. Vähän ajan päästä öinen heräily alkaa pian uudelleen. Mieli käy ylikierroksilla ja joudun taas syömään rauhoittavia. Jään tunneiksi jumiin koneelle ja sohin googlea sokeasti aina niillä samoilla hakusanoilla jaksamatta lukea mitään vastaantulevaa. Ihan kuin voisin syöttää itseni hakukoneeseen ja saada selville mitä on tapahtunut. Yritän kai silti eikä se varsinaisesti paranna oloani. Tämän takia en ole pysähtynyt, ajatellut.

Ajatus siitä, että tulen terapian myötä voimaan taas huonosti seuraavat kolme vuotta, kauhistuttaa. Ei minulla ole mitään takeita siitä, että kaikki muuttuisi lopulta paremmaksi.

Onko väärin, että tällä hetkellä haluaisin valita valheellisen, tyhjän hyvinvoinnin? Pelkuri mikä pelkuri.

Uusi

2015.

Taas yksi vuosi, ja yksi uusi, jonka luvun opettelen kirjoittamaan aika alistuneissa tunnelmissa. En todellakaan vuosi sitten ajatellut olevani yhä tässä, ja vielä vähän yli puolikin vuotta sitten olin ajatellut olevani ihan toisaalla nyt.

Joskus lähes vuosi sitten kirjoitin:

Vuoden päästä. Kaikki on jo toisin. Tiedän mitä teen ja olen sitoutunut siihen. Opin ja pystyn, haastan itseäni ja nautin siitä. Kehityn. Kipu on laimennut ja minulla on uusia voimia. Toivun. Tulevaisuus näyttää hyvältä ja mahdolliselta. En ole yksin. Jos olenkin, en ole yksinäinen. On uusia ihania asioita ja aina vähemmän surua, kipua ja toivottomuutta.

Kaikki on toisin.

Oli musertava määrä surua, mutta oli hullunrohkeita suunnitelmia, haaveita ja päättäväisyyttä. Käsillä mahdollisuus suuriin muutoksiin. Yritin ihan hirveästi, tein lujasti töitä ja otin rohkeita askelia. Otin riskin ja uskoin, että kaikki olisi mahdollista. Sitten tuli ryhmä kuntoutuksen ammattilaisia ja sanoi, ettei minun kannata, etten pysty, etten kestäisi enää yhtäkään - ilmeisen varmaa ja vääjämätöntä - epäonnistumista. Tappelin vastaan niin kauan kuin pystyin, mutten lopulta voinut kieltää niiden olevan oikeassa. Joudun yhä tekemään jatkuvasti töitä, varsin vaihtelevalla menestyksellä, muistaakseni, ettei kuntoutustutkimuksen tulos ollut, että olen tyhmä toivoton tulevaisuudeton tapaus, josta ei ole enää koskaan yhtään mihinkään. Ehkä ennemminkin sen voisi ajatella näyttäneen, mitä tapahtuu kun joutuu vuosikausia selviämään ja yrittämään yksin ilman riittävää, asiantuntevaa hoitoa niihin asioihin, jotka todella ovat vialla. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan.

Sitten tuli Kela omine mielipiteineen riittävästä, kuntouttavasta hoidosta, kaatoi kuntoutussuunnitelman ja vei lopunkin toivon toipumisesta. Anarkistilääkäri ampui lopulta kovilla ja kirjoitti lausunnon, jolla kai periaatteessa voisi myöntää pysyvän eläkkeen. Rivien välissä tasan kaksi vaihtoehtoa: terapia tai lopullinen eläke. Karua, mutta rehellistä. Odotan kauhulla, millä Kela ampuu takaisin. Sitä odotellessa terapiani on oikeastaan tauolla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kierommaksi kaikki vastoinkäymiset näyttävät käyvän. En uskalla toivoa mitään. On vaikea uskoa uusiin alkuihin ja mahdollisuuksiin.

Kuitenkin kaikki on toisin.

Vaikka haavat ovat syvät ja pysyvät, tekee aika tehtävänsä ja surua on päivä päivältä vähemmän. Haluaisin uskoa, että uusia voimia on koko ajan enemmän. Yksinäisyys on syvää, mutta on aina enemmän hetkiä, jotka murtavat sen. On uusia, ihania asioita, jopa uusia ihmisiä. Vuoteen mahtuu paljon hetkiä, joita en koskaan vaihtaisi pois. Hetkiä, joiden varassa ajelehtii eteenpäin ilman tulevaisuuttakin.

Ihmisiä täynnä olevassa tanssisalissa silmät sidottuna, uuden ystävän pyörittäessä minua olkapäistä ympäri yllätän itseni vapautuneesti tapailemasta piruettia. Jälkeenpäin tajuan jotain puuttuneen. Pelon.

Ehkä kuitenkin opettelen luottamaan ihmisiin, vaikka jatkuvasti mietinkin, voiko maailmassa olla mitään pysyvää ja turvallista, jos ihmiset voivat tuosta vain kääntää selkänsä ja pyyhkiä pois. Yhä joka päivä opettelen ymmärtämään, että se kuvio, josta riippuvaisena elin vuosia, oli tuhoisa eikä ihmisuhteiden kuuluisi olla sellaisia. Opettelen olemaan hämmentymättä joka kerta jonkun kutsuessa minua nimelläni, tai jopa jollain hölmöllä, hellyydellä väännetyllä lempinimellä. Ymmärtämään, ettei ole mitenkään epänormaalia, jos minua kohdellaan kuin olisin tärkeä ja arvokas ja tekemisilläni olisi väliä. Ottamaan vastaan joidenkin uskon minuun ja kaikki puolustukset, kun ne saavat minut kiinni vähättelemästä itseäni. Uskon tai en, jotkut voivat muistaa ja välittää, toivoa hyvää, ja käyttäytyä välittämisessään varsin johdomukaisesti, kääntymättä heti seuraavassa hetkessä minua vastaan.

Jos jotain uskaltaisin toivoa, se olisi voimia päästää irti ihmisistä, jotka eivät edistä mitään hyvää, ja rohkeutta tehdä yhä enemmän tilaa niille, jotka tuovat mukanaan uutta elämää. Avointa sydäntä ja syliä niille, jotka sen ansaitsevat ja rohkeutta ottaa selvää ketkä niitä ovat.

Vuosi vaihtui äärimmäisen ristiriitaisissa tunnelmissa, aika kipeässä kaupunginosassa, parin hyvin rakkaan ihmisen seurassa. En haluaisi ajatella sen olleen huono vuosi. Ehkä jonain päivänä ymmärrän paremmin sen paikan ja merkityksen.

Careful what you wish for

Hulluinta kaikessa on, että jos byrokratiahelvetti ei sotkisi kaikkia asioitani, saattaisin tällä hetkellä olla toisinaan hyvinkin onnellinen. Kaikkien romahdusten ja absurdien vastoinkäymisten välissä tapahtuu paljon kauniita ja hyviä asioita. Tänä syksynä eteenpäin kantavat asiat ovat näyttäneet kaikki suuret voimansa.

Minulla on työpaikka, joka on monella tapaa ainutlaatuinen niin hyvässä kuin pahassa. Pystyn tekemään työtä vajaakuntoisena ja minulla on mahdollisuus tehdä sen mukaan mitä jaksan. Kun katson taaksepäin, huomaan että jaksan jo paljon enemmän kuin vaikka vuosi sitten. Olen tärkeä osa työpaikallani ja tärkeimmät työtoverini kohtelevat minua sen mukaisesti. Jotkut jopa, eroavista työnkuvista huolimatta, kohtelevat kolleganaan ja kuuntelevat mielipiteitäni. Saan tehdä työtä lähellä minulle rakkaita asioita eikä se aina edes tunnu työltä. Sen merkitys kaiken tämän hulluuden keskellä on ollut hirvittävän suuri.

On vahva ja terve keho, joka on niin paljon mieltäni vahvempi. En aina osaa toimia sen kanssa viisaimmalla mahdollisella tavalla, mutta se on pitänyt minut hengissä näinä vuosina. On kaksi varsin erilaista lajia, joita rakastan ja jotka ovat kantaneet pahimpien aikojen yli ihan hämmästyttävällä tavalla. Opettaneet siinä sivussa aika lailla elämästäkin.

On ihmisiä, jotka auttavat minua tulemaan paremmaksi ja vahvemmaksi. Muistavat nimeni ja huutavat kannustuksia niinä hetkinä kun niitä eniten tarvitsen. Kun epäonnistun viimeisissä toistoissa takanani on valmentaja, joka tarttuu tankoon niskassani ja keventää taakkaa juuri sen verran että pääsen omin jaloin ylös. Hän antaa ohjeet mitä tehdä seuraavaksi ja varmistaa, että lopetan oikein vaikka selviäisin siitä omillanikin. "Taas yksi raja", lyödään ylävitosia ja olen naurettavan ylpeä siitä, miten taas yhtenä päivänä olen yrittänyt parhaani, uskaltanut pyytää apua ja vienyt itseni siihen pisteeseen, että epäonnistun. Kehityn.

On myös monia asioita, joita en muistanut olevan olemassakaan.

Alkumetrejä haparoiva ystävyys jonkun kanssa. Kun tyhmät, mukanokkelat juttuni saavat jonkun yhä uudelleen nauramaan. Katoavat tunnit työpäivien jälkeen kahvia juoden ja mistä tahansa puhuen. Päiväkausia kestävä juhlien suunnittelu, kuin oltaisiin yhä melkein puolet todellista ikäämme nuorempia. Pelot, joita kuiskaan viinilasin ylitse öiselle kadulle tuijottaen ja jotka toinen ottaa vastaan yhtä tunteitta kuin puhun, mutta silti antaen takaisin aavistuksen siitä, että hänkin tietää jotain kärsimyksestä. Kaikki paras, ilman kaikkea pahinta. Tietty turvallisuus. Ehkä ystävä. Ihminen, jonka ei tarvitse koskaan nähdä niitä kohtia, joista olen eniten rikki.

Olen puhunut kaikesta vaikeasta epämääräisesti kierrellen, tunteitta, heikoilla jäillä kävellen. Olen kohdannut katseen yhtä avoimen kuin ennenkin, huolellisesti omaan sävyyni sovitettuja sanoja ilman vastakysymyksiä. Hiljaista, eleetöntä hyväksyntää. Olen myös möläyttänyt sen tyypilliseen tapaani sarkastisesti kovaan ääneen suoraan liian monen viinilasillisen jälkeen ystävyydestä avauduttaessa: "Mutta tiedätsä, mä olen ihan vitun hullu". Hän katsoo silmiin ja toteaa lukeneensa vihjeet. Asiasta ei tarvitse sen enempää keskustella, ellen halua.

Missä vaiheessa lakkasin uskomasta ihmisten hyväksyntään?

Se hämmentää syvästi, että joku ihminen saa minussa esiin parempia puolia. Jonkun läsnäolo saa minut puhumaan varmemmin sanoin, kertomaan mielipiteeni ja näyttämään rohkeammin kuka olen. Pystyn olemaan läsnä vähän enemmän ja enemmän itsenäni. Muidenkin seurassa. Niin sen olisi aina pitänyt olla. Ilman sitä tuhoisaa ihmissuhdetta, ihmistä, joka imeytyy kiinni minulle tärkeimpiin asioihin, puhuu niistä minun sanoillani, ajatuksillani ja imee minusta kaiken voiman.

Yhä hätkähdän jatkuvasti omaa rohkeuttani ja läsnäoloani ja mietin surullisena sitä tyttöä joka vajosi jonnekin olemattomiin.

Olen kuullut kauniita sanoja lähes tuntemattomilta, vilpittömiltä ihmisiltä ja ihan sama vaikka ne välillä nousisivat kaikesta juodusta viinistä tai vähän liian villistä illasta. Minun tarvitsee kuulla ne ja haluan uskoa.

"Sä olet ihan mieletön tyyppi. Ainutlaatuinen."

"Tää on ollut onnellinen ilta enkä haluaisi olla missään muualla."
" Sä ansaitset sen. Kaiken tuon jälkeen. Sä todella ansaitset sen."

Mikä hurjinta, olen nähnyt myös yhden ihanan ja kaikeksi onneksi täysin mahdottoman tytön aika paljon puhuvia hymyjä, nälkäisiä katseita pitkin lantioni kaarta. Lamaantumatta paikoilleni, kepeästi leikitellen.

Joskus ne asiat ja ihmiset vain tapahtuvat, joita eniten tarvitsee. Jonain hetkenä havahtuu monen salaa haaveillun asian olevan jo tässä ihan yllättäen, tavalla tai toisella, mahdollisuutena, alkuna. Kun vain osaisin toimia oikein ja pitää niistä kiinni.

Kaikki on haurasta, lamaantuu pelkoon ja hajoaa kappaleiksi vähän väliä, mutta näen hyviä asioita. Suuria voimia. Kiitollisuutta.

Maanantaiaamun tuhkimo

Ihanan viikonlopun taika raukeaa viimeistään psykiatrisen polin aulassa harmaana maanantaiaamupäivänä. Hoitoruletti kiihtyy, panokset kovenevat.

Yli kolmen vuoden takainen lääkäri ja sosiaalityöntekijä, joka ei muutamasta tapaamisesta muista nimiä, kasvoja eikä juuri mitään mistä on puhuttu.

Taistelen, etten romahtaisi. Hoen, etten jaksa enää. Lääkäri toteaa kylmästi, ettei Kelaa kiinnosta minun tunteeni. En ymmärrä keskustelusta juuri mitään, ja joudun käyttämään vähintäänkin puolet ajasta sen selvittelyyn kuka on sanonut, mitä, missä yhteydessä ja mitä suunnitelmia on tehty. Papereitani ei ole kukaan lukenut. Kenelläkään ei ole mitään käsitystä tai kokonaisvastuuta tilanteestani. Minua ei kuunnella, ei uskota. Terapeutin näkemystä, sen ainoan ihmisen, jolla on jonkinlainen kokonaiskuva voinnistani tai oireistani, ei kuunnella eikä uskota. Selitän monta kertaa mitä kukakin on sanonut ja mitä kenenkin mielestä pitäisi tehdä, mutta ne jyräävät kaikkien ylitse sähläten omiaan. Kuulemma aika tyypillistä vallankäyttöä tämän kaupungin psykiatrisessa hoidossa.

Kaikki puhuvat ja toimivat ristiin. Kelan kuntoutustyöntekijän mukaan terapiapäätökseen kannattaa vaatia oikaisua. Lääkäri ja sosiaalityöntekijä kieltävät ehdottomasti oikaisuvaatimuksen tekemisen ja päättävät, että kirjoitetaan lausunto uutta hakemusta varten. Uusi kuntoutupsykoterapia haettuna samaan aikaan kuntoutustuen jatkon kanssa on Kelan näkökulmasta todennäköisesti jossain määrin ristiriitaista, joten kaikkien läpimenoon tuskin voi luottaa. Kuntoutustutkimuksessa tehty suunnitelma työkokeilun hakemisesta sitten kun vakauttamisryhmä päättyy ja tiiviimpi terapia on saatu alulle tuomitaan polilla ihan älyttömäksi. Ilmeisesti ovat sitä mieltä, etten tule tarvitsemaan ammatillista kuntoutusta, koska minulla on jo työ. Työ, jota ei voi tehdä kokopäiväisesti ja josta on kuntoutustutkimuksessa todettu, ettei siitä ole ammatillisesti kantamaan paljonkaan eteenpäin, vaikka se kuntoutuksellisesti mielekästä tällä hetkellä onkin. Vakauttamisryhmästä toimintaperiaatteineen ei lääkärillä tai sosiaalityöntekijällä ole mitään käsitystä, ei edes siitä, kuka lähetteen ryhmään on tehnyt. Kuntoutustuen jatkon pituudesta lääkäri esittää täysin terapeutin näkemyksestä poikkeavan arvion ja jättää lopulta minullekin hämäräksi, kuinka pitkää jaksoa haetaan. Siitä sentään ei ole kukaan vielä muuttanut mieltään, että psykoterapia on ensisijainen hoitomuoto ja kuntoutussuunnitelmassani ehdoton edellytys muulle kuntoutumiselle.

Kumpikaan ei kysy miten voin tämän kaiken keskellä. Koska "ei Kelaa sun elämäs kiinnosta." Tyrmistyksissäni unohdan sanoa monta tärkeää ja olennaista asiaa. Tämä lienee ensimmäinen keskustelu ikinä, jossa lääkäri ei nosta esiin lääkitystä. Tunnin verran puhutaan silkkaa byrokratiaa eivätkä ne muista että minä saatan yhä olla ihminen. 

En ymmärrä tästä enää yhtään mitään. Ilmeisesti tilanne on varsin vakava, päätellen terapeuttini epätoivonhuokauksista, pitkistä hiljaisuuksista ja jopa kirosanoista.

Muisto viikonlopun onnellisesta, hassuttelevasta tytöstä, uusista ystävistä, kauniista sanoista ja lämpimistä kosketuksista räjähtää hetkessä atomeiksi olemattomiin. En ymmärrä kuka olen, mutta muistan paikkani.

Anteeksi että olen olemassa.

Sattumia mielenterveystoimistossa

Sain ohjeistuksen vaatia Kelalta oikaisua terapiapäätökseen. En vain ole aivan varma, kuinka itsetuhoinen haluan asian kanssa olla. Ei kukaan järkevä ihminen valita Kelan päätöksistä, ellei sitten halua asioidensa jumiutuvan pariksi vuodeksi muutoksenhakulautakuntaan. On vaikea uskoa, että Kela sitä ennen itse korjaisi suosiolla päätöstään. Mietin nyt sitten, haluanko terapia-asiani seisovan pahimmassa tapauksessa kaksi vuotta, vai haetaanko tukea pian uudelleen vähän järkevämmällä lääkärinlausunnolla. Toisaalta, jos lääkäriajan saamisesta tulee samanlainen farssi kuin mitä se nyt on ollut ja siihen saadaan aikaa kulumaan vähintään puoli vuotta, sitten lausunnon odotteluun pari kuukautta ja toiset pari hakemuksen käsittelyyn Kelassa, niin sama kai se on mitä teen. Perusteet oikaisun vaatimiselle ovat kyllä nekin varsin painavat ja ohjeistus valittaa tuli taholta, johon voisi kuvitella luottavansa. En tiedä.

Miten tahansa tekee, tekee kuitenkin väärin - lainalaisuus, jolla toimivat täysin sattumanvaraisesti sekä Kela että mielenterveystoimisto. En jaksa enää välittää tilanteestani, vaan lähinnä kaikki nämä viime aikojen sekoilut alkavat naurattaa. Onhan niillä oma huumoriarvonsa, pakko myöntää.

Tulee mieleen eräskin dialogi, jonka käyn aina polin toimistosihteerin kanssa. Se toistuu usein aika samansisältöisenä, esimerkiksi:

- Hei, täällä on Thymian H, mun tarviis uusia resepti.
- Joo. Sanotko henkilötunnuksen.
- xxxxxx-xxxx.
- Joo. Kukas sun hoitava lääkäri on?
- Öö, tota. En mä tiedä. Ei mulla kai ole. Ei ole ollut moneen kuukauteen.
(Aavistuksen vaivaantunutta, vähän sarkastista naurua)  - Odotas vähän, katsotaan... Sun hoitava työntekijäsi on xx?
- Kuka? (Mietin kuumeisesti, nimi kuulostaa hämärästi tutulta, toimistosihteeri nauraa taas väsyneen kuivakkaasti) - Ai niin, se on se sosiaalityöntekijä? (Jonka olen tavannut ehkä pari kertaa.)
- Joo. Silloin sun lääkäri on xx. Ne menee hoitavan työntekijän mukaan.
- Aha. No ei kai siinä sitten. Enpä ole häntä tavannut. Yrityksistä huolimatta.
(Sihteeri naurahtaa taas väsyneesti ja laittaa uusinnan eteenpäin. Sana "hoitava" lääkärin tai työntekijän eteen liitettynä ei vain lakkaa huvittamasta minua.)

Samantyyppinen keskustelu käydään joka kerta lääkkeitä uusittaessa. Milloin en muista tyypin nimeä, milloin se on virkavapaalla tai muulla pitkällä poissaolojaksolla ja pohdiskellaan millaisia kesälääkäreitä tai muita sijaisia talossa mahdollisesti on. Toisinaan unohdan lääkärin nimen tahallani ja testaan kuinka väsyneesti toimistosihteeri tällä kertaa nauraa. Oikeastaan sihteeri tulisi nimetä hoitavaksi työntekijäkseni, sillä hänen kanssaan varmaan useimmin olen tekemisissä. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuisi, jos tarvitsisin vähän akuutimpaa apua. Onneksi olen niissä tilanteissa oppinut selviämään omillani, vaikka se välillä onkin melkoista sattumankauppaa elämästä ja kuolemasta.

Reseptit nyt vielä jotenkin saa uusittua, mutta entä lääkäriajan saaminen. Terapeuttini joutuu soittelemaan polille, koska itse en ole onnistunut saamaan aikaa lääkärille vaikka olen kuukausikaupalla yrittänyt. Toimistosihteeri toteaa, että aika on jo lähetetty - aika sosiaalityöntekijälle. Asiasta kuultuani mietin soitanko polille käydäkseni taas yhden väsyneen sarkastisen keskustelun, tällä kertaa siitä, mistä lähtien sosiaalityöntekijöillä on ollut oikeudet kirjoittaa B-lausuntoja. Hillitsen itseni ja odotan ajanvarauskirjeen saapumista. Siihen on kiireessä käsin kirjoitettu, sosiaalityöntekijän nimen viereen, että tapaamiseen osallistuu myös erikoislääkäri xx, vanha tuttu muutaman vuoden takaa. En tiedä millä tempulla hänet on yhtäkkiä taas keksitty sotkea hoitooni, hänhän työskentelee käsittääkseni ihan toisessa yksikössä. Olen sattumasta kiitollinen, mutta siinä on ongelmansa. Tuo ihana anarkistilääkäri on rautainen ammattilainen ja tähänastisista lääkäreistä parhaiten kartalla oireilustani, mutta täysin ylityöllistetty ja aavistuksen epäluotettava. Jos jotain menee jostain syystä pieleen, ei minulla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua tavoittamaan häntä. Polilta en saisi mitään apua, koska hän on eri yksikön lääkäri, eikä hoida minua virallisesti.

Kuulemani mukaan polilla on yksi lääkäri, jolla on jonkinlaista osaamista traumapuolella. Minun väitetty omalääkärini, joka ilmeisen kiltisti uusii bentsoreseptini vaikkei ole koskaan minua nähnytkään, on sen sijaan erikoistunut päihdelääketieteeseen.

En ole jaksanut edes kysyä, mitä mieltä polilla ollaan hylkäävästä päätöksestä. Tietenkin se mahdollisuus on, että se voisi saada niiden tekemisiin vähän vauhtia - tunnetustihan siellä ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa, ettei potilas keksi vaatia itselleen psykoterapiaa sairaanhoitopiirin kustantamana. Se olisi lakisääteinen oikeuteni, mutta sen toteutumiseen ei tässä kaupungissa ole mitään mahdollisuuksia. Toisaalta itsetuhoisesti tekisi mieli kokeilla siihenkin taisteluun lähtemistä, jos vain voimat riittäisivät. Puhun, tai etenkin kirjoitan, loistavaa kelaa ja kapulakieltä ja saan jotain perverssiä mielihyvää lakipykälien tankkaamisesta ja valituskirjelmöinnistä. Haluaisin saada kaupungin vastuuseen hoitokuvioistaan. Tapaukseni ei ole mitenkään ainutlaatuinen ja monilla on varmasti asiat paljon minua huonommin - sitä suuremmalla syyllä kaupungin toimintaan pitäisi saada jotain järkeä. Miten selviävät ne, joilla ei ole voimia ottaa selvää ja vaatia, tai joilla ei ole tukenaan terapeuttia joka suostuu urhaamaan aikaansa asioihin jotka eivät hänen työhönsä edes kuulu?

Mitä muuta tässä voi enää tehdä kuin nauraa? Lakata miettimästä miten paljon aikaa ja energiaa, joka kuuluisi keskittää toipumiseen ja asioiden käsittelyyn valuu hukkaan tähän täysin käsittämättömään sekoiluun. Lakata ajattelemasta, että tapan itseni niin pääsevätpä minusta ja keskittää kaikki vähäinen kirjallinen lahjakkuuteni oikaisuvaatimukseen.

Tulevaisuutenne on hylätty

Maailmanloppuyön jälkeisen vaikean päivän kruunaa Kelan päätös: kuntoutuspsykoterapiahakemus on hylätty, taas kerran.

Olen käynyt nykyisellä terapeutillani kaksi vuotta ja koko tämän ajan joutunut tappelemaan terapian rahoituksesta. Viimeisen parin vuoden aikana on jatkuvasti ollut meneillään jonkinlainen hakuprosessi ja paperisota Kelan kanssa. On haettu kuntoutuspsykoterapiaa, vammaistukea, eläkkeensaajan hoitotukea sekä sekoiltu kuntoutustuen ja kuntoutusrahan välillä, mikä tietenkin vaikuttaa aina hoitotukiin. Käsittelyajat venyvät poikkeuksetta, terapian jatko on ollut vähän väliä epävarmaa ja välillä olen joutunut maksamaan käynnit kokonaan itse. Kuntoutustuesta vailla kummoistakaan työhistoriaa ei makseta paria kuukausittaista käyntiä enempää. Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta olen pystynyt käymään terapiassa kerran viikossa korotetun eläkkeensaajan hoitotuen turvin. Enempään ei taloudellisesti ole mitään mahdollisuutta, eikä ylintä hoitotukea ole myönnetty yrityksistä huolimatta, ja tuskinpa sekään lopulta tilannetta paljon helpottaisi. En uskalla edes ajatella, kuinka paljon arvokasta terapia-aikaa on mennyt hukkaan tukiviidakkoepätoivossa ja kuinka paljon terapeutin aikaa on kulunut sellaisiin asioihin, jotka eivät oikeastaan edes kuulu hänen työhönsä, mutta joista hän joutuu huolehtimaan koska varsinaista hoitotahoa eivät asiani paljon kiinnosta.

Kaikki Kelan päätökset ovat olleet milloin mitenkin täysin ristiriidassa keskenään. Kaikkea muuta mahdollista (ammatillista) kuntoutusta ilmeisesti myönnetään avokätisesti ja juurikaan oikea-aikaisuutta ja kokonaistilannetta miettimättä, mutta psykoterapiaa, joka olisi toimintakykyni paranemisen ja siten myös lopulta jossain vaiheessa ammatillisen kuntoutumisen edellytys, ei suostuta myöntämään. Viimeisten vuosien ajan jokaisessa psykiatrinlausunnossa ja hoitoneuvottelussa, myös Kelan kuntotustyöntekijän läsnä ollessa on todettu, ettei kertaviikkoinen terapia ole hoitoni kannalta riittävää ja mahdollista kunnollista traumaterapeuttista työskentelyä. Kuntoutustutkimuksessa todettiin painokkasti se, että nykyistä terapiaani on ehdottomasti tiivistettävä, jotta minkäänlainen toipuminen ja ammatillinen kuntoutus tulevaisuudessa olisi mahdollista. Potilas ei tule kuntoutumaan työkykyiseksi ilman riittävää psykoterapeuttista apua, on todettu monessa yhteydessä yksiselitteisesti.

Viimeisimmässä päätöksessä todetaan, ettei työelämään tai opiskelemaan palaamista pidetä vielä ajankohtaisena ja siksi terapiaa ei voida myöntää kuntoutuksena. Samalla todetaan vähättelevästi, että työni on osa-aikaista, ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä kuntoutumiseni ja mahdollisen työelämään palaamisen kannalta. Sanokaa minun sanoneen, että seuraavaksi kuntoutustuen jatkoa haettassa tämä sama osa-aikainen työ nähdään osoituksena täydestä työkyvystäni ja syynä hylätä kuntoutustuki.

Kelan ratkaisu asiaan on, että hoitoa tulee tiivistää terveydenhuollon puolella. Tässä kaupungissa, jossa psykiatrinen hoito on myllätty viimeisen vuoden aikana riekaleiksi ja joka kaiken lisäksi on terapeuttini mukaan traumahoidossa koko maan mittapuulla viimeistä takapajulaa. Siinä samassa hoitopaikassa, jossa minulla ei ole tietoakaan hoitavasta lääkäristä ja jossa toimistosihteeri reseptejä uusiessani vaikuttaa aina arpovan lääkkeet määräävän lääkärin (varsin vastuullista toimintaa, etten sanoisi, puhutaan kuitenkin rauhoittavien lääkkeiden uusimisesta). Mitenkähän tämän "tiivistämisen" olisi tarkoitus tapahtua? Lisäämällä vakautusryhmän ja kertaviikkoisen terapian rinnalle kuukausittainen omahoitajan jeesustelu- ja lässytyskäynti, eli keskusteluapua? Vielä jokin toinen ryhmä? Kolmas sektori? Sehän on psykiatrisella polilla muotia nykyään, hivuttaa hoitovastuuta vaivihkaa järjestö- ja vertaistoiminnalle. Mitä ovat ne "vointia kohottavat terveydenhuollon toimenpiteet", joista päätöksen perusteluissa puhutaan? Vuosien aikana on kokeiltu vähän kaikkea mahdollista tuloksetta ja ilmeisesti kokeillaan jatkossakin, vaikka toimiva ratkaisu on tiedossa. Mitäpä sitä turhaan toimivaa - niin toimivaa kuin se tällä hoito- ja muulla historiallani voi olla - terapiasuhdetta tiivistämään. Sehän maksaa. Mitähän mahtaa sitten maksaa jokainen tällä tavoin tuhlattu kuntoutustukivuosi ilman riittävää, kuntouttavaa hoitoa?

Eihän se tietenkään Kelan vika ole, että tilanteeni on ollut niin älyttömän sekava. Kuntoutuspsykoterapian kriteerit tuntien hylkäys on oikeastaan varsin ymmärrettävä. Kelan näkökulmasta sairastamisessani ei ole tapahtunut mitään uutta suuntaan tai toiseen, vaan diagnostisesti perusteet ovat yhä samat kuin seitsemän vuotta sitten ensimmäistä terapiajaksoa haettaessa. Silloin papereissa muistaakseni oli jonkinlainen toistuvan masennustilan diagnoosi, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus ja epätyypillinen bulimia. Syömishäiriö on mennyttä elämää, masennus tulee ja menee tuskin mitään diagnostisia kriteerejä täyttämättä ja epävakaan persoonallisuuden olisin valmis yleensäkin räjäyttämään jäljettömiin tautiluokituksista. Omalla kohdallani ainakin se on aiheuttanut paljon ongelmia: hoitotahojen ennakkoluulot ja tuomiot sekä eräskin epäonninen päiväsairaalahoito erään epäjohdonmukaisen, sekavan ja osin aika vahingollisen hoitomallin koekaniinina. Nykyään mietin usein sitä, missä määrin oma oireiluni on koskaan ollutkaan epävakaan alle luettavissa, jos kyse on enemmän ollut traumaoireilusta ja jonkinasteisesta dissosiaatiohäiriöstä. Tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden ja traumojen kytkös on aika ilmeinen, joten on vaikea sanoa mikä tarkalleen on mitäkin ja liittyy mihinkin. Useimmiten vain tuosta diagnoosista ei ole hoidon kannalta ollut mitään muuta kuin haittaa. Siellä se sitkeä kaveri kuitenkin roikkuu mukana. Entä se kaikki muu, mikä on pysynyt läpi vuosien, mutta mihin on jostain syystä kiinnitetty kaikkein vähiten huomiota? Ahdistus- ja dissosiaatio-oireet, jotka kuitenkin vaikuttavat toimintakykyyni kaikkein eniten. Lääkärit ovat niin fiksoituneita mukavan helposti muka lääkittävään masennukseen ja epävakaaseen, jonka alle nyt voidaan niputtaa kaikki vähänkään epämiellyttävä ja hankala sekä tuomita rauhassa potilas vaikeahoitoiseksi katsomatta asioita sen tarkemmin.

Mitä väliä sillä on mitä lausunnoissa lukee? Onko se lopulta samantekevää, mitä papereissa on? Kelaa tuskin paljonkaan trauma- ja dissosiaatiopuolen sairaudet kiinnostavat. Diagnoosit sinänsä ovat minulle yhdentekeviä, mutta se mikä tuntuisi tärkeältä, olisi, että edes joku lääkäri joskus osoittaisi jonkinlaista kiinnostusta, ja osoittaisi kuulevansa, mitä yritän kertoa. Että tulisi jollain tapaa tunnustetuksi, etten ole vain huvikseni tässä tilanteessa, vaan sille todennäköisesti on jonkinlainen syy, miksi hoito- ja kuntoutusyritykset eivät tähän asti ole ottaneet onnistuakseen, vaikka teen parhaani. Se tuntuisi myös tärkeältä, että kaikilla hoitavilla tahoilla olisi edes jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, missä mennään ja mikä minua vaivaa. Että joku muukin kuin terapeuttini seisoisi sen takana, mitä hoidetaan ja miksi. Voi tosin olla, että tämä haave on silkkaa utopiaa.

Kai se on lopulta oma vikani, että tilanne on tämä. Onhan tästä varmaan luettavissa se, etten ole mikään kauhean helppo potilas. En ole näiden hoitovuosien aikana itse tiennyt mikä minulla on, enkä kai ole osannut siitä puhua niin, että olisin tullut ymmärretyksi. Olen ollut tyhmä, kun olen tuhlannut kaksi vuotta Kelan kuntoutuspsykoterapiaa, sen ainoan mahdollisuuteni, rahanahneeseen ja epäammattimaisesti käyttäytyvään, vanhakantaisen analyyttiseen psykodynaamiseen terapeuttiin vähän yli viisi vuotta sitten. Olisi pitänyt silloin, keskellä pahaa masennusjaksoa, ilman minkäänlaista tukea terapeutin etsintään, valita paremmin, miettiä tarkemmin ja jaksaa etsiä kunnollinen terapeutti. Tai edes lopettaa ajoissa ensimmäisten hälyttävien merkkien ilmaantuessa, eli heti. Minä typerä nuori tyttö en ymmärtänyt ettei terapian kuulu olla sellaista, tuomitsevaa, välinpitämätöntä, vahingollista. Mistä olisin voinutkaan tietää, sillä se oli täysin samanlaista kuin moni muukin ihmissuhteeni oli ollut. Ei kukaan kuvittele sellaisia asioita tapahtuvaksi terapiassa, mutta käsittämättömimmätkin asiat ovat näköjään mahdollisia. On ollut paljon huonoa onnea, mitä hoitokuvioihin tulee. Mutta kai tyhmyydestä joutuu aina kärsimään. Luulin sen kauhean kokemuksen, edes yhden niistä, olevan jo jollain tapaa takana päin, mutta löydän sen virheen edestäni joka kerta kun tappelen oikeudestani terapiaan. Olisinpa edes tajunnut tehdä kantelun siitä ihmisestä. Toisaalta: hullu potilas vastaan analyyttinen terapeutti, mikä tuhoontuomittu asetelma. Lopulta jälkiviisastelu on ihan turhaa.

Pitkäaikaisen sairauden hoito Kelan mukaan kuuluu julkiselle puolelle. Ongelmahan usein on se, että jako julkisen terveydenhuollon vastuulla olevaan sairauden hoitamiseen ja Kelan kuntouttamiseen ei vain toimi, vaan kumpikin sysää vastuuta toiselle osapuolelle miten nyt sattuu parhaiten sopimaan. Julkisella puolella voidaan valitettavan harvoin puhua hoidosta, ja psykoterapeuttisesta hoidosta varmaan vielä harvemmin. Kaikki terapiaa tarvitsevat tungetaan kuntoutuspsykoterapiaa hakemaan riippumatta siitä, ollaanko sairauden ja kuntoutumisen kanssa sellaisessa vaiheessa, jossa kuntoutuspsykoterapia on oikea-aikainen. Kunhan nyt vain se vaadittu kolme kuukautta jonkinlaista hoitokontaktia, eli ehkä pari polikäyntiä, on takana. Niille, jotka syystä tai toisesta ovat vielä Kelan korvaaman terapian jälkeen edelleen terapian tarpeessa, sanotaan vain ettei ole mahdollista. Deal with it ja syö lääkkeesi, pahimmassa tapauksessa ne uusitaan terveyskeskuksessa. Kuinka paljon minuakin on syyllistetty siitä, etten ole siististi ja helposti takaisin työelämään lääkittävä, puhtaasti masennuspotilas (paljonko sellaisiakaan lopulta edes on), vaan hankala, vaativa ja vaikeahoitonen, kun toimivaa lääkitystä oireisiini ei ole näinä vuosina löytynyt ja harvajaksoinen "keskusteluhoito" aiheuttaa vain ahdistuksen riistäytymistä täysin käsistä.

Toisaalta tuntuu, että valitan ihan tyhjästä. Asiani ovat kuitenkin moneen muuhun verrattuna hyvin ja tiedän olevani aika onnekkaassa asemassa. Kertaviikkoinen terapia hyvällä terapeutilla on aika paljon enemmän kuin ei terapiaa ollenkaan. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että pystyn sen jotenkin eläkkeensaajan hoitotuen avulla maksamaan. Kuitenkin, raakaa todellisuutta on ollut myös se, että kertaviikkoinen terapia on ollut äärimmäisen raskasta ja tuntunut välillä liian repivältä ja väkivaltaiselta, vaikka varoen ja omassa tahdissani onkin yritetty edetä. Välillä tuntuu ihan mahdottomalta jäädä yksin kokonaiseksi viikoksi selviämään kaikkien auki revittyjen haavojen kanssa - yhä enemmän nyt vakauttamisryhmän nostaessa asioita pintaan. Voihan sitä tietysti myös väittää, että se on oma vikani kun en pysty luottamaan terapeuttiin ja heittäytymään terapiasuhteeseen ja ottamaan irti sitä hyötyä minkä kertaviikkoisesta terapiasta voi saada. Ikävä totuus nyt kuitenkin on, ettei se tällä historialla ja näillä oireilla taida riittää. Tulevaisuutta tällä tavoin on vaikea rakentaa.

Tämä kaikki konkretisoi taas sen, mitä olen miettinyt paljon vuosien varrella. Onko minun edes mahdollista toipua, näin tai mitenkään muutenkaan? Onko ainoa vaihtoehtoni vain hyväksyä kaikki tämä ja opetella elämään sen kanssa? Hyväksyä kärsimys, ahdistus, traumaoireilu ja syvä, kaiken tuhoava yksinäisyys osakseni tässä elämässä. Luopua toivosta ja niistä typeristä haaveista, että joskus olisin vielä vapaa ja onnellinen.

Kuolisit pois. Ei kukaan halua sun olevan olemassa.

Pitihän se nyt jossain kohtaa pysäyttää. Alkoi näyttää liian pahasti siltä, että terapian suhteen on toivoa, ja olin melkein päästä johonkin aika kipeään kiinni. Eihän sellainen nyt käy, vaan terapiassani on ilmeisesti tarkoitus käydä läpi vain byrokraattisia solmuja.

Tarinan opetus? Älä hanki traumoja. Ainakaan hoitoa vaativia.

Pinnanalaisia

On tuntunut mahdottomalta kirjoittaa. Tyhjien sivujen edessä muutun mykäksi ja kaikki sanat pakenevat. On vain hajanaisia ahdistusöiden jälkeensä jättämiä, sokeasti jotain kohti sohivia muistiinpanoja raapusteltuina jossain ahdistuskohtausten välissä. Sitkeä tunne siitä, että jokin on vialla ja vaivaa koko ajan. Vähiinkäyneet voimat ja toivo, niin kuin aina.

En tavoita mitään. Paitsi sen painon.

Elämä on harmaata, pysähtynyttä, liikkumatonta. Raahaudun läpi päivistä ja yritän jaksaa tehdä mitä pitää ja mikä on tärkeää. Aina pelkään palata kotiin ja totuuteen elämästäni.

Valvon öitä, sotken vuorokausirytmini. Jätän treenejä väliin. En jaksa ihmisiä. En jaksa jatkuvaa pyrkimystä itsensä ylittämiseen ja aina vahvempiin, parempiin suorituksiin. Pakenen yksin tyhjään saliin kärkitossuineni enkä kestä sitä puutteellisuutta, jonka peili armotta heittää vasten kasvojani. En ole vuosiin, ehkä jopa yli vuosikymmeneen, kokenut kovinkaan syviä kriisejä ulkonäköni suhteen, mutta nyt, jotenkin yhtäkkiä tunne siitä että näytän väärältä. Epämääräisesti vääränlaiselta. Kaikki on oudosti pois paikoiltaan. Usein päädyn vain makaamaan salin lattialla musiikissa ja hengittämään iltapäivän tyhjää tanssikoulua. Ehkä se on tarpeen tässä kohtaa. Vain olla, yrittämättä liikaa. Vaatimatta.

En tiedä mitä tehdä. Yritän pysähtyä ja kuunnella, mutta se jäätävä hiljaisuus turhauttaa. Tai pelko, ehkä itseään äärettömiin toistava ahdistus. Yritän ymmärtää tätä kaiken tuhoavaa rakennetta elämässäni, mutta vastassa on aina se paino.

Yksi raskaimpia asioita kaikessa sairastamisessa on se, miten myös hyvät ja onnelliset asiat vievät voimia ja väsyttävät päiväkausiksi. Vastassa on aina se sama sisäinen taistelu siitä, saanko edes olla onnellinen. Se tulee yhä usein, vaikka luulin jo pahimman sen kanssa olevan takana päin.

Se tulee aina varkain, sellaisen päivän jälkeen kun olen esiintynyt paikassa jonka nimi herättää kuulijoissaan kunnioitusta, lavalla jolle en olisi koskaan osannut itseäni kuvitella. Tai sellaisen illan jälkeen, kun olen tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. On juotu viiniä, naurettu päät yhdessä, kylki kyljessä. Ne samat naurut, äänenpainot ja kaiut kuin vuosia ei olisi koskaan kulunutkaan jopa  kymmentä, ehkä joidenkin kanssa enemmänkin. Ihmiset joiden kosketusta en kavahda, vaikka aina pyristelen irti halauksista liian varhain. Muuttunut kaikki ja ei mikään. Sellaisten hetkien jälkeen, viimeistään parin päivän päästä kaikki uhkaa häipyä. Eihän se esiintyminen mitään ollut: tilaisuus ei ollut kovin suuri, se oli se pienempi lava ja oma osani oli kuitenkin aika pieni ja olenko varma, että se edes meni hyvin? Ja ne ihmiset: olen ihan varma, etteivät ne oikeasti pidä minusta. Pitävät typeränä, vääränlaisena, ei-minään. Välittävätkö ne edes? Enhän edes kuulu niiden elämään enää?

Ei kevyemmistä hetkistä pitäisi joutua taistelemaan. Ei aina pitäisi pudota takaisin pimeään. Mutta se tapahtuu silti liian usein.

Herään siihen aina keskellä yötä, painavasti. Olen paha. Niin huono etten saisi olla olemassa. Mietin yhä uudelleen onko minulla oikeutta elää, jos olen näin paha. Onko minulla oikeus olla olemassa, jos seison vain paikoillani pääsemättä mihinkään ja tuotan yhä uudelleen pettymyksen kaikille niille, jotka yrittävät jotenkin auttaa?

Ehkä tämä taas jotenkin pahemmaksi riistäytynyt sotku nousee monesta kipeästä lähteestä. Eräs selviytymistarina, jonka kuulin jokin aika sitten ja joka osui aika kipeästi omaan keskeneräisyyteeni kaiken kanssa. Vakauttamisryhmän tilaisuus läheisille, johon en voinut osallistua koska minulla ei ole yhtään läheistä. Kaikki haavat jotka eivät suostu paranemaan. Se että olen asunut täällä vuoden, eivätkä monet asiat edelleenkään ota järjestyäkseen.

Ja se vakauttamisryhmä. Se ihme, että pääsin sinne ja vielä suurempi: se ei ehkä ole ollenkaan väärä paikka minulle. Se heittää kaikkia tunteita laidasta laitaan. Yöllisiä pelkokohtauksia, jatkuvaa ärtymystä, täydellistä tunteettomuutta ja tyhjyyttä. Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin.

Ja se paino. Aina se paino. Se kai tässä on.

Jonkun paino minun päälläni.

Makaa hiljaa, leiki kuollutta.
Et vain voi mitään.

Eli ei mitään uutta.

Vakautusryhmä?

Ihan tavallinen päivä. Sellainen, jona saatan melkein uskotella olevani ihan tavallinen ikäiseni kaikkine kiireineen. Olen lähdössä illaksi töihin, kun puhelin soi. Tuntematon numero.

Lääkäri paikallisesta psykiatrisesta sairaalasta soittaa. Viime aikojen lääkärisekoilut sotkeutuvat puuroksi päässäni enkä saa heti kiinni asiayhteydestä ja ole tajuta yhtään mitään. Siinä kohtaa viimeistään olen pudota jaloiltani, kun lääkäri mainitsee terapeuttini tekemän lähetteen traumaperäisen dissosiaation vakautusryhmään ja tarjoaa haastatteluaikaa. Kaikki tapahtuu kauhean nopeasti ja aika järjestyy ihan muutaman päivän päähän. Saan kiemuraiset reittiohjeet oikeaan paikkaan ja jään miettimään mitä ihmettä juuri äsken tapahtui.

Onhan siitä puhuttu, ensimmäisiä kertoja varmaan jo joskus vuosi sitten. En vain ole koskaan osannut pitää sitä minkäänlaisena mahdollisuutena. Oireiluni on kai aina ollut liian lievää vakavasti otettavaksi. Mitään diagnooseja ei ole koskaan annettu eikä edes mietitty. Ei ketään ole oikeastaan edes kiinnostanut tähän mennessä. Kuulun siihen ei mikään -osastoon eikä ei mistään kärsiville väliinputoajillle ole mitään ryhmiä. Mitään ei ole, yksinkertaisesti. Siksi kai en terapeuttini kysyessä lähetteen tekemisestä uskonut, että mitään koskaan tapahtuisi. Eihän mitään koskaan tapahdu.

Ja nyt, kaikki tapahtuu yhtäkkiä, enkä vieläkään usko mitään. Miten uskallan edes mennä sinne? Ne nauravat minut ulos sieltä tai jos eivät naura ja sellainen älytön ihme ja virhe tapahtuu, että pääsen sinne niin vien ihan varmasti paikan joltakulta, joka sitä ihan oikeasti tarvitsee. Miten kestän sen, jos ne sanovat, ettei se ole minun paikkani sekään? Tai ettei minua oikeasti mikään vaivaa? Miten löydän sinne ja etenkin, miten löydän enää takaisin kotiin?

Päässä kaikuvat yhtä aikaa kaikki epäilevät kommentit joita olen ikinä kuullut aiheeseen liittyen. Miten tämä on edes mahdollista? Minähän menen töihin ja hymyilen ja nauran ja pärjään. Mitä nyt ehkä väsyn aika paljon vähemmästä kuin normaali ihminen, mutta eikö kaiken pitäisi olla jo paljon paremmin? En ymmärrä, en tiedä mitä pitäisi ajatella.

Viikonlopun nyhjään kotona, haalin päälleni pehmeitä turvavaatteita enkä ole aivan varma, minkä ikäinen olen.

Pelottaa.

Taistelut tulevaisuudettomuudesta

Kesä.

Olen antautunut tulevaisuudettomuudelleni ja antanut kaiken olla. Olen yrittänyt olla ajattelematta kuntoutustutkimuksen lannistavaa lausuntopinkkaa, kaupungin tekemiä virheitä potilastietojeni käsittelyssä, mahdottomuutta saada lääkäriaikaa tai sitä etten edes tiedä kuka lääkärini tällä hetkellä on. Puhumattakaan tyhjästä syksystä tai päätöksistä, joita minun pitäisi tehdä opinto-oikeuteni suhteen.

Asiat järjestyvät tai ovat järjestymättä, samantekevää. Tietty välinpitämättömyys on saanut minut voimaan ehkä paremmin kuin aikoihin. Tai tiedä paremmasta, mutta tunnen jonkin olevan toisin. Olen tehnyt vain tärkeitä ja merkityksellisiä asioita, jos niitäkään. Olen keskittynyt asioihin, jotka tekevät minusta vahvemman ja kevyemmän. Yrittänyt edistää hyviä asioita ja opetella parempia selviytymiskeinoja. Aina vain hyväksynyt. Olen yrittänyt löytää rohkeutta seurata niitä asioita, jotka tuntuvat oikeilta.

Olen antautunut tulevaisuudettomuudelle ja samaan aikaan taistellut henkeni edestä. Olen ollut urhea, sillä oikeastaan en ole ajatellut kuolemaa (paitsi ne ohikiitävät hetket kun mietin vielä säästäväni kaikki syömättä jäävät lääkkeeni pahimpien päivien varastoiksi, sillä pahimmat, ne eivät ole vielä ohi).

Taisteluja elämästä ja kuolemasta ja asioista joista en tiedä mitään käydään yhä maanantaiaamujen lyödessä jalat alta kylpyhuoneen lattialla ja räkäistä itkua saa toisinaan pyyhkiä poskiltaan koko päivän. Makaan yhä päiviä lattialla yrittäen vain hengittää itseäni irti kaikesta ja paluut ajassa taaksepäin lähimenneisyyteen ovat rajuja ja lamauttavan kipeitä. Teen välillä liikaa töitä ja löydän itseni työpäivän jälkeen ruokakaupasta miettimästä mitä siellä kuuluu tehdä, mikä on pankkikorttini tunnusluku ja miten ikinä löydän kotiin.

Iltaisin hiki kirvelee kyyneleiden ärsyttämiä nenänpieliä, mutta jatkan päättäväisesti ja sitkeästi eteenpäin.

Olen lopettanut säännöllisen rauhoittavien syömisen. Nyt tai ei koskaan, väsyttyäni epätoivoisen loppuunkuluneisiin aamuihin muka nukuttujen öiden jälkeen, ja siihen etten ole tuntenut levänneeni vuosikausiin. Helpoksi sitä ei voi väittää, mutta se on ollut välttämätöntä tässä kohtaa. Jonkin täytyy muuttua. Joinain onnekkaina aamuina olen jopa, ensimmäistä kertaa vuosiin, herännyt edes vähän levänneenä. Nukun edelleen huonosti ja herään aivan liian kevyesti ja viikoissani on yhä liian monta unetonta yötä, mutta sanoisin silti voivani paremmin kuin syödessäni jatkuvasti rauhoittavia. Tietenkin minua pelottaa, mitä tapahtuu jos ja kun tulee taas rankempia ahdistuskausia, mutta toistaiseksi olen selvinnyt. Tietenkin ikävöin niitä iltoja, kun kaiken liian vaikean saattoi tainnuttaa syömällä muutaman liikaa ja vaipua jonnekin pimeään ajattelematta yhtään mitään.

Olen matkustanut kauas ensimmäistä kertaa vuosiin ja nähnyt meren. Kaukana olen löytänyt yhä käsittämättömän syvää surua ja rikkinäisyyttä ja kaikkea sitä, mikä ei koskaan tunnu olevan ohi. Toisaalta niiden alla pohjimmaisena aina elämä, monta toivetta ja ihmistä suurempaa asiaa. Tilaa monelle kepeän levottomalle ajatukselle.

On ollut auringonlaskuja veden äärellä, viiniä puistoissa ja omenapuiden alla, kaupunkeja, kesäöitä ja raukeita päiviä rannalla. On ollut hetkiä melkein ajattelematta sitä, että jotain puuttuu. Olen ollut vain melkein maailman yksinäisin tyttö.

Ei se ole huono kesä ollut. Ei ehkä vielä tarpeeksi erilainen kuin edelliset, mutta varovaisen toiveikas, että kaikki aina muuttuu.

Usein on ollut ihan hyvä. Toisinaan se riittää. Ehkä käsissäni on ihan hyviä alkuja.

(On kulunut vuosi ja yritän olla ajattelematta asioita, jotka eivät ansaitse minusta jälkeäkään. Keskityn siihen, miten käsittämättömistä asioista ihminen voikaan selvitä.)

Viha

Ei erosta toipuminen tunnu koskaan olevan ohi, vaikka kuinka kuvittelee, toivoo, uskottelee itselleen, yrittää olla ajattelematta ja päästää koko ajan irti. Ei vaikka repii itseään väkivalloin irti, katsoo muualle ja haluaa aina ja aina vain unohtaa. Aika kuluu ja minun varmaan pitäisi jo olla keveä ja eheä ja päässyt yli ihmisestä, joka ei olisi koskaan edes ansainnut tällaista määrää surua. Mutta ei.

Joudun jälleen vastakkain kaiken kanssa kun käyn läpi vanhoja päiväkirjoja kirjoittaakseni terapeutilleni edes vähän auki vajoamishistoriaani, nähtyjä välähdyksiä ja kaikkia outoja asioita. En haluaisi ajatella enää sitä suhdetta, mutta on mahdotonta olla repimättä haavoja auki, kun suuri osa kaikesta kummallisesta tapahtui suhteessa toiseen. Luen harppoen, varoen, silmäluomien raosta, jäämättä kiinni liian kipeisiin kohtiin. En osaa odottaa, että vanhat tekstit leimauttavat valloilleen aivan järjettömän vihan.

Yhä hänelle on liian monta kysymystä.

Miksi helvetissä annoit sen jatkua vuosia vaikka ihan kaikesta näkyi (tai kuka tahansa paitsi minun kaltaiseni typerys olisi sen nähnyt), ettet välitä, etkä halua rakentaa yhteistä, parempaa tulevaisuutta kanssani? Annoit minun uskoa ja toivoa ja yrittää kaikkeni, että voitaisiin olla yhdessä ja kaikki kääntyisi paremmaksi, vaikka kaikesta näki, ettet välitä etkä halua. Millaisena idioottina minua pidit, ja nautitko peräti siitä, että olin liian tyhmä nähdäkseni sitä kaikkea? Muutit kanssani yhteen ja annoit minun rakentaa ensimmäistä oikeaa kotia harhaisten, valheellisten unelmien varaan. Et selvästikään halunnut olla kanssani, mutta jostain syystä olit silti siinä. Miksi? Miksi annoit sen kaiken vain jatkua?

Se mitä annoit tapahtua oli ihan helvetin väärin. Se tuhlasi ehkä vuosia meidän kummankin elämästä.

Ehkä, ennen kaikkea: millainen helvetin idiootti minä olin? Miksi en pystynyt vain lähtemään?

Yritän muistaa, mitä hän kuiskasi pitäen minua sylissä siinä elokuun yössä juuri kun olimme eronneet. "Halusin tätä, ihan oikeasti, uskotko." Mutta kaiken myöhemmän valossa en enää tiedä mitä uskoa. En usko että hän oli minulle, tai ehkä enemmän itselleen, kovinkaan monessa asiassa rehellinen.

Kohta vuosi ja minä olen toisinaan yhä tässä. Tiedän, ettei tämä johda mihinkään, mutten voi muutakaan kuin toivoa, että vielä joskus kaikki asettuu paikoilleen.

Särkynyt sydän ja alati lykkääntyvä tulevaisuus

Pääsykoepäivänä nukun ohi ja yritän unohtaa kaikki unelmani. Hoidan kasaantuneita asioita tiskivuoria pyykkejä, mekaanisesti, itkemättä ja ajattelematta sitä tosiasiaa, etten ole siellä missä minun oli tarkoitus olla.

Tulevaisuus karkaa, yhä. Mitä enemmän yritän sitä varmemmin se luisuu ulottuviltani jonnekin tavoittamattomiin.

Totuus piirtyy esiin vaikka kuinka yrittäisin uskotella voivani paremmin. Ne saavat minut murenemaan nopeammin kuin ikinä olisin osannut kuvitella.

Psykologi piirtää testitulospapereihinsa rajusti keskitason molemmin puolin heittelehtiviä käyriä. "Jos sä nyt olisit harkitsemassa yliopisto-opintoja, niin en mä niitä missään nimessä sulle suosittelisi." Sosiaalityöntekijä piirtää ajatuksissaan papereihinsa isoa mustaa aukkoa jonnekin historiani keskelle. Ne tenttaavat papereistani, lääkärinlausunnoistani, jotka eivät kuulemma kerro elämästäni, historiastani yhtään mitään. Kysyvät yhä uudelleen, mitä on tapahtunut ja vastaan yhä uudelleen etten minä tiedä mistään mitään. Aivan kuin ne eivät uskoisi. Miksi käyn traumaterapiassa, olenko kokeillut hypnoosia, puhunko enkö muka puhu vai enkö todella muista mitään.

Ne painostavat, kyselevät murtumapisteisiin asti. Mutta jos tämä vuosien helvetti jotain on opettanut, niin sen etten minä lopulta koskaan murru, halusin tai en. Olen vahvemmilla kuin ennen, sillä enää en olisi hyppäämässä päivän päätteeksi ikkunan alla virtaavaan koskeen, vaan annan minua kuulustelevan sosiaalityöntekijän huijata minut ottamaan pari askelta taaksepäin ja puhumaan kirjallisuustieteestä ja tutkimusongelmista, elämistä ja niistä kertomisesta. Ovela nainen.

Ne kertovat minusta julmia totuuksia. Käskevät keskittymään toipumiseen, terapiaan ja unohtamaan ammatillisten suunnitelmien tekemisen hetkeksi, ehkä pidemmäksikin aikaa.

Pahinta on, etten voi väittää niiden olevan väärässä. Vaikka kuinka tappelisin sitä vastaan ja haluaisin yrittää koko ajan eteenpäin ja taistelisin edes hetken aikaa vastaan kuinka tuhoon tuomitusti tahansa. Mietin mitä ihmettä sanon ihmisille, jotka kysyvät mitä teen, miten ihmeessä jaksan esittää normaalia elämää kun aika kuluu enkä ole tehnyt yhtään mitään. Miksi aina lopulta käy näin vaikka tekisin mitä.

Halusin eteenpäin ja yritin ihan hirveästi. Ja nyt ne kertovat minulle mikä on lopputulos.

Mietin kaikkia niitä ihania sosiaalityöntekijöitä, ohjaajia, kuntoutustyöntekijöitä. Sitäkin pientä, nopeasti puhuvaa naista, jonka paperit olivat aina ihan sekaisin ja jonka kerran pyydystin kadulta matkalla tapaamiseeni, väärään paikkaan, joka puhui tanssista kanssani silmät loistaen ja jota yhä mietin aina silloin kun en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Josta yhä kolmen vuoden jälkeenkään en pysty puhumaan kyynelittä. Tai sitä, joka vannotti muistamaan, että maailma on hyvä paikka, jossa nyt vain tapahtuu pahoja asioita. Kaikkia niitä, jotka ovat olleet niin ammattitaitoisia, että ovat uskaltaneet laittaa itsensä likoon ja nauraa vaarallisissa paikoissa. Tuotan niille aina pettymyksen. Minua ei kai vain voi auttaa.

Iltaisin tappelen sitä typerää alentunutta oppimiskykyäni osoittavaa paperia vastaan opettelemalla tappotahtia variaatioita, tanssisarjoja, asioita, joita minun ei koskaan pitänyt pystyä tekemään. Kuuntelen suosikkiopettajani ääntä ja seuraan sokeasti ainoaa asiaa maailmassa, jolla todella on merkitystä. Vien itseni kaikkien voimieni äärirajoille, jotten illalla sänkyyn kaatuessani jaksaisi ajatella enää yhtään mitään.

Silti makaan yöt valveilla ajatellen kuolemaa ja loputtoman syvää surua. Yritän muistaa jokaisesta päivästä ne onnelliset hetket, mutta painavatko ne mitään vasten sitä, että kaikki voisi vain loppua eikä koskaan enää tarvitsisi kärsiä.

Olenko tapellut itseni läpi tästä helvetinvuodesta vain huomatakseni jälleen kerran, ettei minulla ole tulevaisuutta? Olen vuoden verran kirjoittanut päiväkirjat täyteen, että kaikki järjestyy ihan varmasti ja minusta tulee vielä onnellinen. Onko se pelkää typerää itsepetosta? Onko tämä kaikki tosiaan niin kuin se entinen minulle sanoi?

 "Tää ei vain ole enää sen arvoista."

Romuttuvat rakennelmat

Kuntoutustutkimus. Muutamassa päivässä vähän hullunrohkea ajatukseni tulevaisuuden suunnasta romuttuu jonnekin lomakepinoihin, palikkatesteihin ja pitkiin keskusteluihin lääkärien, psykologien ja ohjaajien kanssa. Päivät tuntuvat loputtoman raskailta ja kotiin päästyäni hukun tulevaisuushuolien lisäksi kaikkiin mahdollisiin muihinkin suruihin ja lopullisesti haudattaviin asioihin. Yhtäkkiä kaikki on taas silkkaa epätoivoa ja epävarmuutta. Vakuutan kaikille voivani paremmin ja vakaammin ja pystyväni asioihin, mutta tutkimuksen aloittaminen on suistanut elämänhallintani ja arkeni täysin raiteiltaan. Kaikkialla elämässäni on vastassa jotain, mikä vetää takaisin alas eikä päästä eteenpäin. Eikö tämän tarkoitus ollutkaan avata ovia ja mahdollisuuksia, vaan sulkea niitä?

Ensimmäisen päivän jälkeen löysin eteiseni lattialta postin seasta pääsykoekutsun. Tuijotan sitä epätoivoisena ja mietin, onko tässä mitään järkeä. Kannattaako pääsykokeisiin edes mennä jos mahdollisuuteni päästä sisään ovat suuremmat kuin saada Kela seisomaan suunnitelmieni takana? Ehkä minun ei olisi pitänyt mennä asioiden edelle ja hakea ollenkaan.

Ei tästä koskaan tule mitään. Ei minusta ole mihinkään. En osaa yhtään mitään enkä koskaan voisi olla missään hyvä.

Ne varovat tarkoin teilaamasta suunnitelmaani suoraan, mutta neuvovat varsin painokkaasti miettimään muita vaihtoehtoja. On hyvin epätodennäköistä, että Kela lähtisi koskaan tukemaan suunnitelmaani vaikka onnistuisinkin pääsemään kouluun, johon olen hakenut. Kyseessä on kuitenkin ammatti sosiaali- ja terveysalalla, ja oma sairaushistoriani todennäköisesti on Kelan mielestä siihen liian rankka. Oma motivaationi, kiinnostukseni ja mahdollinen soveltuvuuteni, tai edes se jos onnistun pääsemään sisään, eivät todennäköisesti paina yhtään mitään.

Ne vaihtoehdot ovat samoja, joita olen miettinyt jo vuosia, aiemmalta kuntoutuskurssilta lähtien. Joudunko tekemään ankeita kompromissiratkaisuja ja luopumaan asioista, joita todella haluan tehdä? Mitä jos ne kaikki palikkatestit osoittavat, että olen aivan liian tyhmä ja kyvytön yhtään mihinkään mitä haluaisin tehdä? Jos en kykene vain yksinkertaisesti päättämään mitä haluan, tai kaikki mitä haluan on jotain utopistista harhaa ja täysin vääriä syitä?

Mietin sitä sairaanhoitajaa, joka viime kesänä kysyi, onko minulle koskaan harkittu pysyvän eläkkeen hakemista. Mitä jos se oli oikeassa? Mitä jos siinä onkin minun tulevaisuuteni?

Mitä jos en ole millään tavalla sairas, vaan ainoastaan liian laiska ja mukavuudenhaluinen tehdäkseni yhtään mitään? Mitä jos vain kuvittelen kaiken?

Mitä jos kukaan ei usko?

Miten ihmisen voi olla näin vaikeaa löytää paikkaansa? Miksi haluan aina vain tehdä mahdottomia asioita? Siksikö, ettei silloin koskaan tarvitsisi onnistua missään?

Hetken ajan olin nähnyt toivoa, mahdollisuuksia ja uusia alkuja. Ehkä oli tyhmää antaa viime talvena sen yhden valmentajani pienen rohkaisevan eleen sysätä minut uskomaan, että voisin todella tehdä asioita, joita haluan. Taisin siinä sivussa unohtaa, että olen liian hullu.