Ehkä sittenkin joulu

Pelkäämäni ensimmäinen joulu vuosiin, jonka piti olla vain tämän hirveän syksyn loppuhuipennus ja maailman kaiken yksinäisyyden tiivistymä. Edes terapeuttini ei toivota lähtiessäni hyvää joulua, aivan kuin se olisi jotenkin sopimatonta tässä tilanteessa. Ehkä hän epäilee minun palaavan paniikkipuheluineni piankin. Niin luulen minäkin, mutta kestettyäni pahimmat paniikin ja sekoamispelon hetket huomaan jotain tuttua muutaman vuoden takaa. Vaikean syksyn jälkeen joulusta tuleekin aivan varkain hyvä. Kaikki hyvät asiat tulevat takaisin aika yllättäen.

Pitkät harmaat päivät, jotka torkun läpi illan treeneihin asti. Juon vähän väliä kahvia ja luen ensimmäiset kokonaiset kirjat ikuisuuksiin. Jossain mielen perukoilla tutkimussuunnitelmat lähtevät vaivihkaa kirjoittamaan itseään eteenpäin. Nukun myös ensimmäisiä kokonaisia, pitkiä öitä ikuisuuksiin. Näen taas unia. Ne sekoittuvat häiritsevällä tavalla todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin, mutta unia. Asiat tuntuvat yhtäkkiä taas joltain ja merkitsevät jotakin. Vietän paljon aikaa yksikseni enkä oikeastaan edes kaipaa mihinkään muualle.

Vaeltelen kaupungilla suosikkipaikkojani ja ostan ristiriitaisia joululahjoja, vain itselleni. En jaksa kuunnella heikkoa ääntä, joka sanoo minun olevan itsekäs ja huono tytär, kun en halua tavata vanhempiani tänäkään jouluna. Vaiennan lempeästi sekin, joka suree perhettä, jota ei ole koskaan ollut - tai mikä se nyt oli, perheen kulissi. Yritän olla liukumatta syyllisyyteen ja vastuuseen asioista, jotka kuuluisivat muualle.

Eikä minun tarvitse viettää joulua yksin. Saan olla tärkeän ihmisen ja tärkeän koiran kanssa, tehdä tasan mitä huvittaa, ja vieläpä yhdessä suosikkipaikoistani tässä kaupungissa. Se on juuri niin hyvä kuin mikään tässä tilanteessa voi olla.

Käyn läpi kaikkia kipeitä asioita, kävelen päin joko syleillen tai keskisormet pystyssä. Asiasta riippuen. Otan asioita takaisin ja huomaan, etteivät ne ole olleet kaikki hänessä kiinni. Minä olen yhä, ja on asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Aika yllättäen myös ilman häntä. Yhtäkkiä olen varma, että olen tarpeeksi vahva matkustamaan yksin niihin kaupunkeihin, joihin en koskaan enää uskonut voivani palata. Minä selviän tästä voittajana sillä pakenemisen sijaan menen kohti.

Olen ajatellut asioita jotka tekevät minut vahvaksi ja kauniiksi. Hypännyt mukaan tiettyyn kepeyteen, hymyillyt idioottimaisesti, syystä ja ilman.

On säröjäkin. Kipu murtautuu esiin yöllä ennen nukahtamista levottomina ajatuksina ja nopeina iskuina kipeisiin paikkoihin. Lamauttavina syyllisyydenpuuskina. Kaikki se vain on. Annan sen tulla ja mennä. Kestän sen.

Oikeastaan koen järjetöntä helpotusta. Ei koskaan enää. Minun ei tarvitse enää päästää ketään lähelle. Sillä kuka valitsee lähellä olemisen herättämän epämääräisen kauhun ja sen valloilleen saaman helvetin vapaaehtoisesti, ja olisinko minäkään jos olisin tiennyt mihin joudun, mihin vedän syyttömän sivullisen ja mikä on lopputulos. Ei koskaan enää. Olen leikitellyt ajatuksella, että ottaisin kaiken ihan kevyesti vain. Sellainen suloinen itsepetoshan tämä koko kuvitelma on, ja mitä sanoinkaan kohti menemisestä, mutta jos se saa minut tuntemaan itseni vahvaksi ja hehkumaan edes hetkeksi niin ihan sama. Enimmäkseen olen ajatellut, että mitä väliä, ja hymyillyt suloisesti päälle. Unohtanut kalvavat kysymykset siitä, ymmärtääkö kukaan koskaan minua enää sillä tavoin, tai sen miten vannoin, etten koskaan enää halua pelätä. Mitä väliä, millään.

Olen ollut aivan järjettömän kiitollinen siitä, miten paljon tavallisia ja normaaleja asioita kykenen kuitenkin tekemään tämän kaiken keskellä.

Edelleen saatan itkeä kotiin kävellessäni, mutta surun ja epätoivon sijaan ehkä enemmän siksi, että olen selvinnyt tästä syksystä. Sitä, miten hurjalta tuntuu olla hengissä kaiken tämän jälkeen. Sitä, että elämä ehkä sittenkin kantaa, ja saan olla hereillä aikaisin tällaisena jouluaattoaamuna. Ei se ole itsestään selvää.

Muodonmuutoksia ja ristiriitoja

"Kuinka vakavasti sä oikein otat ton tanssimisen?"

Vuoden viimeisellä tunnilla kahden opettaja tyrmää minut henkilökohtaisella kysymyksellä enkä minä pelkuri saa suustani totuutta vaan mutisen jotain epämääräistä siitä, etten yleensäkään elämässä tee paljonkaan asioita puolivakavissani. 

Miten vakavasti nyt elämässä otetaan asioita, joista joinain aikoina on riippunut koko elämä, jopa oma henki?

Mietin kaikkia niitä kertoja kun ainoa asia maailmassa, jonka olen kyennyt hahmottamaan on ollut reitti tanssikoululle. Olen laskeskellut lääkkeiden vaikutusaikoja ja sitä ehtiikö ahdistus laantua, tokkuraisuus laimeta ja tunnenko riittävästi raajani ja hahmotanko liikkeeni. Olen tullut siinä aika hyväksi. Muistan, miten entinen puolisoni joskus saattoi minut tunneille ja haki takaisin, kun en pystynyt liikkumaan ulkona yksin. Siinä välissä tunti tai kaksi jotain käsittämätöntä kirkasta ja selkeää. Joskus salin laidalla katselin niitä nuoria huolettoman oloisia tyttöjä ja mietin, joutuuko kukaan niistä kantamaan sellaisia salaisuuksia, kammottavia tyhjyyksiä, pahaenteisiä kysymyksiä. Ristiriitoja maailmoiden välillä. Miten matkalla takaisin kotiin olen vajonnut takaisin pimeään ja ajatellut pakkomielteisen viileästi kaikkia kamalia asioita. Joskus taas kaikki ihanat asiat ovat leijuttaneet jalat kevyesti irti maasta. Mietin sitä kohtaa kadussa, jossa askeleeni saavat ilmaa alleen ja tekee mieli juosta loppumatka. Turvaan. Se tapahtuu joka kerta, miten väsynyt tai hullu ikinä olenkaan, ja niin kauan maailmassa on toivoa.

En muista montaakaan tuntia, jonka olisin joutunut jättämään väliin kaiken tämän sairastamiseni aikana.  Osastojakson lisäksi ehkä yksittäisiä tunteja siellä täällä. Jotkut kutsuvat sitä toimintakyvyksi. Minä ehkä hengittämiseksi.

En uskalla kertoa totuutta. Ehkä siksi, että pelkään sairauteni ja rikkinäisyyteni tuomista paikkaan, jossa olen jollain tavalla saanut olla itsestäni edes vähän vapaa. Toisaalta se on myös kotoa opittua pelkoa myöntää minkään olevan tärkeää ja merkityksellistä itselle. Koska tärkeät asiat ovat yksinomaan naurettavia. Roikkuu tuon ikäisenä tuollaisissa lapsellisissa asioissa, mitä sekin oikein kuvittelee itsestään, typerä tyttö! Muistan miten isäni joskus vuosia sitten näki minut ompelemassa nauhoja balettitossuihin, katsoi vähän säälien ja totesi etten nyt vain innostuisi liikaa. Siitä joitakin vuosia myöhemmin ompelin nauhat kovakärkisiin tossuihin.

Mietin entistä puolisoani, joka samantyyppisessä tilanteessa jonkun kysyessä jonkin asian merkityksestä itselle olisi osannut valita sanansa juuri oikein ja avannut itseään juuri sopivasti oikeista kohdista, ei niistä liian synkistä ja oudoista. Ollut aito ja läsnä ja antanut itsestään, sellainen tyttö, josta tuskin kukaan voi olla pitämättä. Siinä missä minä viileän umpimielisenä ja poissaolevana jään aina jumiin siihen ristiriitaan, jossa haluan paljastaa salaisuuden ja tunnustaa maailman tärkeimmän asian mutta sanat asettuvat aina väärin tai peräännyn viime hetkillä. Pelosta, ettei kukaan voi ymmärtää millainen maailma tämä on, ja että se kaikki on jotenkin liian outoa ja synkkää ja käsittämätöntä. Pelosta, etten ole sellainen, josta kukaan voi pitää.

Tämä kaksoiselämä on raskasta ja yksinäistä. Sarja täpäriä muodonmuutoksia. Pakenemisia paikalta ratkaisevalla hetkellä. Aina jotenkin peitän jälkeni ja pelastan nahkani, ja miten automaattisesti se tapahtuukaan.

Tanssikoulun ovenkahvasta alkaa lempimuodonmuutokseni, mutten tiedä mitä ajattelisin niistä muista. Jollain ihmeellä saan hysteerisen itkun loppumaan viime hetkillä ennen esiintymismeikin tekoa eikä lavalla toivon mukaan näy kuin hallittuja ja ehkä tarkoituksellisia jäänteitä aamuisesta ihmisrauniosta. Paniikkikohtauksen reunamilla selviän yliopistolle, teen tentin ja pääsen läpi kurssista, josta en ole tajunnut mitään koko syksynä, vieläpä sellaisin arvosanoin, jotka saavat minut melkein tukehtumaan aamukahviini muutama päivä myöhemmin. Treeneihin muutun kelloa vastaan taistelevaksi koneeksi. Päättäväinen katse läpi salin takaseinästä ja seuraavat vaaditut minuutit täysillä ja luovuttamatta vaikka henki menisi. Töissä aamun hiljaisina hetkinä itken suruani väsymystäni loppuunkuluneisuuttani saleissa käytävillä ja takahuoneissa, mutta asiakkaiden eteen ilmestyy joku hymyilevä, kevyesti jutteleva kuori. Humisen tyhjyyttäni, joka tuntuu nielevän minut täysin hetkenkään hiljaisuudessa ja teen virheitä, mutta aina jotenkin onnistun paikkaamaan huolimattomuuteni ja pelastamaan suurimmat katastrofit.

En tiedä miten nämä muutokset tapahtuvat. Samalla tavoin kuin aina lopulta tulee seuraava aamu? Toisinaan kemiallisesti. Aina yhtä automaattisesti. Aika usein silloinkin kun en jaksaisi enää yhtään enempää. Yksin aina jotenkin helpommin kuin elämässä toisen kanssa.

Muodonmuutoksilla tietysti on kääntöpuolensa. Armottomuus itseä kohtaan. Ylikunto-oireet. Ristiriitaiset äänet ja repeilevät ulkokuoret. Itsetuhoiset selviytymiskeinot. Näkyvistä häipyvä käsitys omasta voinnista ja vaikeus hahmottaa edes sitä kuka on. Kaikki väkinäiset väkivaltaiset yritykset jatkaa eteenpäin silloinkin kun viisainta, välttämättömintä, olisi jäädä sänkyyn makaamaan ja kohdata se, mikä on vialla. Kiertotiet ja ylimääräiset mutkat matkassa. Merkityksensä menettänyt "mä en jaksa enää." Se, ettei kukaan muukaan tiedä missä kunnossa todella olen. Etten minäkään usko itseäni jos yritän pyytää apua. Ettei mikään kerrottu tavoita mitään koska kertoja itsekään ei ole paikalla. Se, ettei kukaan tunne minua. (Enää.)

Paeta voi vielä loputtomiin sen jälkeenkin kun on päättänyt, ettei halua enää juosta karkuun. On vaikea hahmottaa, missä menevät rajat periksiantamattomuuden, sairaalloisen vaativuuden, erilaisten dissosiatiivisten puolten ja mielialanvaihteluiden välillä, jos nyt mikään on edes eroteltavissa toisistaan. Sanovat, että tässä kaikessa kuitenkin on jokin järki ja hahmotettavissa oleva mieli. Olen yrittänyt opetella hyväksymään ristiriitoja ja ymmärtämään, etteivät kaikki vaihtuvat olotilat kumoa toisiaan. Ne voivat silti olla totta. Ehkä minä voin olla totta.

Lopun jälkeiset päivät

Näinä päivinä olen tavannut sellaisen ihmeen kuin inhimillinen ja järkevä Kelan työntekijä. Hoitoneuvottelussa saman pöydän ääressä kolme ihmistä, jotka auttavat minua selvittämään sotkuista tilannettani, uskovat minuun ja mahdollisuuksiini kuntoutua ja vakuuttavat minulle, ettei mikään ole mennyt pieleen vaikka tässä turhan monta mutkaa ja solmua onkin ollut. En ole toivoton tapaus, ne sanovat painokkaasti. Mitään ei ole menetetty ja kaikki asiat on mahdollista järjestää. Ne saavat minut nopeasti katumaan alun ärhentelyäni aina venyvistä aikatauluista ja myöhästelevästä lääkäristä. Minua kuunnellaan ja ne uskaltavat jopa vitsailla kanssani.

Ammatillinen kuntoutus unohdetaan toistaiseksi ja kuntoutustukea haetaan uudelleen pidemmäksi aikaa kuin koskaan ennen. Suhtaudun epäillen niin pitkän jakson läpimenoon, mutta toisaalta Kelalle pitäisi tässä vaiheessa olla jo selvää, ettei tämä yhtäkkinen ihmeparantumiseni täysin työkykyiseksi ole mennyt ihan niin kuin olisi pitänyt. Kuntoutus jatkuu, mutta jossain muussa muodossa kuin täysipäiväisinä opiskeluina. Mahdollisuuksia terapian tiivistämiseen selvitellään, mitä en ollut uskaltanut edes kuvitella. En tiedä, mitä byrokraattisia painajaisia minulla on edessäpäin, mutta ainakin ensimmäistä kertaa vähään aikaan tuntuu, että takanani on järkevästi tehty suunnitelma ja tukea. Tuntuuhan yli vuoden mittainen kuntoutustukijakso vähän hurjalta, mutta se mahdollistaisi etenemisen rauhassa omien voimieni mukaan ja keskittymisen olennaisiin asioihin. Kai minun pitäisi tuntea epäonnistuneeni opintojeni kanssa taas kerran, mutta taisin tietää jo ajat sitten opiskelun tässä tilanteessa olevan tuhoontuomittu yritys. Vaihtoehtoja vain ei silloin ollut.

Lähtiessäni vähän kevyempänä muistan kaikki ne kerrat kun opiskelijaterveydenhuollon psykiatrin huoneen oven sulkeutuessa tunsin itseni aina toivottomaksi ja maailman yksinäisimmäksi. Tilanteessani ole mitään muuta tehtävissä kuin uusia vastahakoisesti rauhoittavien lääkeiden resepti, ja minulle kuuluu syyllisyys siitä, että olen hankala potilas kun suostu ottamaan vastaan ainoaa tarjolla olevaa apua eli masennuslääkitystä. Jälkeenpäin miettien kuntoutumiseni käytännössä on oikeastaan edennyt vain niinä aikoina kun olen ollut kunnallisella puolella hoidossa. Pelkäsin pitkään hoidon vaihtumisen kaupungille tarkoittavan lähetejonoihin hukkumista, pakkojeesustelukeskusteluhoitoa lässyttävillä sairaanhoitajilla ja psykiatreja, joita ei koskaan näe. Toistaiseksi näyttää kuitenkin ihan hyvältä. Ehkä siirto olisi pitänyt uskaltaa tehdä jo ajat sitten. Ei minulla sinänsä ole mitään pahaa sanottavaa opiskelijaterveydenhuollosta, mutta pitkäaikaisten sairauksien ja kuntoutusasioiden kanssa siellä ollaan aika avuttomia. Tuskin ketään vieläkään terapeuttiani lukuunottamatta varsinaisesti kiinnostaa mikä minulla oikeastaan on, mutta ehkä se riittää. Ei Kela taida traumapuolen diagnooseilla juuri mitään tehdäkään.

Niitä hetkiä, kun asiat ehkä järjestyvät ja päivä on vielä edessäpäin. Kun haluaa lähettää viestin ja kertoa miten meni, miten ne kuuntelivat ja uskoivat minua ja olen toiveikas, että kaikki järjestyy. Ehkä kuitenkin uskon vähän tulevaisuuteen. Olen jo melkein kirjoittamassa ja muistan vasta sitten, ettei sitä ihmistä enää ole. Tai on, muttei sitä enää kiinnosta minun toivoni ja tulevaisuuteni. Ei ole ketään kenelle kertoa.

Istun luennolla tunnin ja melkein jaksan keskittyä vaikken mitään tajuakaan. Palaan kirjaston kautta kotiin ja tunnen itseni melkein normaaliksi. Risteyksessä sydämeni huutaa minun edelleen kääntyvän väärään suuntaan kotiin.

Lyckokatt, lyckokatt

Kipu on mykkää. Katkonaisia lauseita, sanoja jotka eivät tavoita, kertomuksia jotka jäävät kesken. Häpeää, etten pysty kirjoittamaan tästä upeaa ja kaunista selviytymistarinaa, vaan pelkkiä jäsentymättömiä pahan olon purkauksia.

Tiedän, että minun pitäisi kertoa terapeutilleni kallioista ja pimeästä ja jäisestä vedestä. Se kaikki jää jonnekin sen kaiken taakse kun hoen etten jaksa enää ei mikään muutu kaikki vain menee pahempaan päin ja minä olen paha ja huono enkä jaksa koko ajan vain tapella kaikesta hyvästä ei sen niin pitäisi mennä. Eikä hän edes uskoisi minusta mitään sellaista.

En tietenkään ole mitään sellaista. Lähtiessä kaikki on sumeaa, tukehdun itkuuni ja jalat pettävät rappukäytävässä. Silti seuraavassa hetkessä löydän itseni salilta tangon alta, hieman poissaolevana mutta päättäväisenä. En tiedä miten se tapahtuu. Niin päivät vain menevät. Hysteeriset kohtaukset seuraavat toisiaan ja niiden välissä yritän vain selviytyä ja tehdä jotain järkevää, mitä nyt elämässä pitää tehdä.

Hän sanoo, että minun pitäisi antaa periksi surulle ja väsymykselle eikä yrittää väkisin. En uskalla edes ajatella mitä silloin tapahtuisi. Antaa periksi sille, että todella olen ei-mitään. Hautautua kuolemaan, josta kukaan ei tule vetämään minua pois. Ei, en aio pysähtyä.

On näitä ääriä. Elämä ja kuolema.

On paikka ja suunnitelma ja ajatus, jolla huomaan leikitteleväni jatkuvasti. En kepeästi, vaan viileän rationaalisesti ja sivuuttaen ajatuksen, että oikeasti minä haluan elää, edelleen. Aina vaan nyt ei ole mahdollista saada mitä haluaa tai voimat eivät riitä sinne asti. On kylmiä tosiasioita.

On tanssituntien endorfiiniryöppy keskellä adagiota. Kun tiedän tasan mitä teen ja se nostaa minut hetkeksi ilmaan. Numeron käsistä karkaava ideointi, joka johtaa hallitsemattomiin naurunpurskahduksiin kesken tanssin. Opettajan energia ja elinvoima, joka saa unohtamaan kaiken muun maailmassa. Kiitollisuus, että saan olla kaikessa siinä mukana ja osana, vajavaisenakin. Ehkä vähän ylpeyskin, sillä tehty kova työ on omani. On myös piinallinen tietoisuus siitä, että nauru kuolee kyyneliin heti kun joudun palaamaan yksin asuntooni.

On reitti paikkaan, jota olin ajatellut. Se kulkee läpi entisen asuinalueeni, ohi monen kipeän, rakkaan paikan. Joka kerta jokin lohdullinen tarttuu minuun ja sanoo, että se kaikki on mahdollista saada takaisin vielä jonain päivänä. Kaikki on mahdollista, kaikki unelmatkin. Joka kerta muutan lopulta suuntaa tai kävelen ohi.

Teitä kotiin, teitä kuolemaan. En tiedä minne menen.

I was a heavy heart to carry

Tuhlaan päivän, toisen, ties kuinka monennen.

Jos selviän luennolle, leijailen pois. En karkaa kovin kauas, mutta aina kevyesti eksyksiin.

Joka kerta kun tulen kotiin haluan vain kuolla. En tule kotiin vaan kolkkoon ja kaikuvaan, liian siistiksi remontoituun 50-luvun kerrostalon asuntoon. Puuduttaviin raskaisiin rutiineihin ja loputtomiin jatkuvaan kuolemaan.

En jaksa olla rakentava, sitkeä tai toiveikas enkä tapella katkeroitumista vastaan. Haluan vain kadota jäljettömiin ja mitä antaisinkaan edes yhdestä ohinukutusta päivästä.

Vaan jokin minussa on sitä mieltä, että aamuneljältä herätään selviämään, olemaan rakentava ja ajattelemaan elämää uusiksi. Olen miettinyt paljon mitä nämä vuodet ovat tehneet minulle. Miksi aina vain katoan ja lamaannun enkä koskaan uskalla tehdä mitään. Sitä kaikkea musertavaa häpeää, sitä kai se on.

En ole oikeasti sellainen tyttö, jonka hän jätti taakseen. Ja olen juuri sellainen. Se ei mikään. En halua olla, mutta minulla ei ole voimia yhtään enempään. Enkä saa jäädä tähän ja tällaiseksi. Täytyy olla enemmän, vaikka olisin maailman ainoa ihminen, joka näkee sen. Aamuneljä on juuri näiden kysymysten aika. Ja minä kun yritin olla reipas tyttö ja kerrankin pystyä nukkumaan ilman rauhoittavia.

"Sä ansaitset parempaa", sanoo eräskin ihana tyttö, enkä minä tiedä mitä vastaisin. Tietäisitpä totuuden minusta. Tietäisitpä mitä minä todella ansaitsen.

Ansaitsen tulla yksin kotiin ja haluta kuolla. Ansaitsen nämä mössöiset katkonaiset päivät. Saan juuri sitä mitä ansaitsenkin.

Jos ei koskaan tarvitsisi tulla alas kärjiltä ja jos ei koskaan tarvitsisi tulla kotiin. Jos ei tarvitsisi olla ja hengittää ja aina vaan selvitä. Jos saisi luovuttaa.

Tyttö sateessa

Maanantaiaamuna seison sateessa soittelemassa kaikkia summereita ja ovikelloja. Hän ei ole paikalla. Minä en tiedä minne menisin ja mitä ajattelisin. En voi uskoa, että se tapahtuu taas.

Taas yksi terapeutti, joka tekee oharit.

Taas. Olisihan se pitänyt tietää. Se tapahtuu aina, ennemmin tai myöhemmin. Mitä minä nyt teen? Lähden taas karkuun kaikkia ja kaikkea? En enää jaksaisi.

Mitä sitten muka kuvittelit? Että tämä kerta ja tämä ihminen olisivat jotenkin erilaisia? Että sinua voisi joku auttaa? Idiootti. Sinä typerys vielä odotitkin sitä. Ne kaikki lähtevät ja jättävät ja sinä olet aina se, joka jää yksin sateeseen.

Hoitohistoriani on surkuhupaisan täynnä epäsopivia terapiayrityksiä ja epäammattimaisesti käyttäytyviä hoitohenkilöitä. Se kai ei liene kauhean epätavallista. Olen ehkä aika hysteerinen, mutten jaksaisi enää yhtään jäykän tuomitsevaa, rahanahnetta analyytikkoa tai idioottimaisen tuhoisasti pelkkää hyvää tarkoittavaa sairaanhoitajaa. Kaikki epäonninen hoito on lykännyt toipumistani vuosia. Puhumattakaan sitten yritysten aiheuttamasta loputtomasta pelosta, syyllisyydestä ja vihastakin. Siitä miten kaikki aina tuhoutuu enkä tajua mikä minulla on ja miksi kukaan ei pysty minua auttamaan. 

Yritetään nyt olla järkeviä. Jostain käsittämättömästä syystä aikataulukämmi on mitä todennäköisimmin omani.

Taistelen kaiken sijoiltaan suistumista vastaan treenaamalla lujemmin kuin aikoihin. Tunnen itseni kerrankin vahvaksi ja rauta tekee minusta ihanan aivottoman idiootin, joka ei jaksa välittää mistään. Pukuhuoneessa huomaan hymyni puolitutulle tytölle vielä pystyvän pysäyttämään ajan ihan hetkeksi. Mitä väliä, millään.

Kotimatkalla, se siitä sitten, loppupäiväksi. Kuulen taas jonkun päässäni luettelevan kaikkia tuntemiaan kirosanoja. Suistun oudoille reiteille ja jumiutuneisiin ajatuskulkuihin. Niihin aina samoihin, jotenkin pakkomielteisiin, mahdollisiin selityksiin sille miksi olen tällainen ja oireilen näin. Se ei koskaan johda mihinkään muuhun kuin mössöiseen ahdistukseen ja hukattuihin päiviin, liikaa syötyihin rauhoittaviin ja itsetuhoisiin selviytymiskeinoihin, joilla yritän blokata kaikkia tunteita pois.

Ehkä pitäisi jatkuvan eteenpäin laukkaamisen sijaan pysähtyä ja kuunnella. Vastassa on vain aina itsepintainen tyhjyys ja hiljaisuus (kauhu). Joku joka hokee ei ole mitään ei ole mitään en ymmärrä mitään. En ymmärrä mitään.

No niin. Olen taas tuhlannut päivän keksimällä ongelmia ja kehittelemällä yhteyksiä, joita ei ole.

Uusi elämä

Kuukausi. Kaipaan yhä kotiin, jota ei enää ole. Muserrun joka ikinen päivä kaiken kivun ja surun alle, mutta silti huominen aina tulee. Vaikka jokainen päivä sanookin minulle, etten halunnut tätä elämää. Vaikka olen ihan täynnä sekavia liian vaikeita tunteita ja ristiriitaisia ääniä. Vaikka hajoan vähän väliä ja tuntuu raskaalta ja mahdottomalta olla sitkeä ja toiveikas kun on menettänyt niin paljon. Vaikka menisi ikuisuus. Vaikka olisin maailman yksinäisin tyttö.

Joskus ihmettelen sitä itsekin. Miten aina tulee seuraava päivä.

Silti. Puhun itseni pyörryksiin jokainen päivä, jotta selviäisin eteenpäin. Roikun pienissä asioissa ja kirjoitan päiväkirjat täyteen selviytymistarinoita. Kirjoitan yhä uudelleen sen, miten jonain päivänä nämä vaikeat vuodet ovat kaukainen muisto vain. Sellainen surullinen aavistus jostain kaukaa menneestä, onnen ja kiitollisuuden hetkessä pois pyyhkäisemä.

Tämä on ollut kipeä ja varmaan lopulta välttämätön oppitunti elämästä. Koska tahansa voi menettää sen viimeisen mahdollisuuden yrittää korjata virheensä. Kaikki voi kadota hetkessä. Toinen voi vain kävellä ulos siitä kaikesta, mistä päästäkseen itse joutuu tappelemaan henkensä edestä joka ikinen päivä. Toinen voi koska tahansa väsyä siihen, että asiat etenevät tuskallisen hitaasti ja todeta, ettei tämä ole enää sen kaiken arvoista. Viisi vuotta voi pyyhkiytyä jäljettömiin päivissä, viikoissa. Kaikki voi kuolla. Toinen voi vain lähteä. Niin voi vain tapahtua. Elämän voi vaihtaa toiseen ja kaiken entisen jättää taakseen katsomatta, jopa vihaten. Niin voi käydä ja niin käy.

Ei toisen varaan saa sillä tavoin rakentaa.

(Muista: seuraavalla kerralla, jos sellaista koskaan enää tulee, tajua lähteä ajoissa itse. Älä ikinä enää anna sen mennä siihen että toisen täytyy alkaa vihata päästäkseen pois. Tajua lähteä ajoissa.)

Silti. On päiviä, joista selviän. On päiviä, joina ajattelen eteenpäin. Päiviä, joina elämä vain jatkuu. Vaikka siedettävien, jopa lempeiden päivien jälkeen tulevat aina levottomat yöt ja liian aikaiset aamut, joina jo tiedän, että päivästä tulee vaikea. Kipu ja suru vain tulevat ja lyövät armotta maahan. Silti elämä vain jatkuu.

Aika usein kuitenkin palaan siihen kysymykseen, olisiko parempi jos minua ei olisi. Jos olen niin huono ja hullu ja paha enkä ole saanut mitään hyvää aikaan kenenkään elämässä? Liian pysähtynyt, huono, tylsä, ruma. Ei yhtään kiinnostava. Tyhmä. Sellainen, joka imee kaiken hyvän jonnekin mustaan, pimeään kuiluun. Estää tekemästä, unelmoimasta, pääsemästä eteenpäin elämässä.

Ja jos. Jos olisin voinut olla enemmän, parempi, ehjempi, kevyempi, ihanampi, kauniimpi, valoisampi. Jotain muutakin kuin pelkkä eksynyt pikkutyttö naisen ruumissa. Jos olisin pystynyt enempään ja osannut antaa enemmän, ei tähän olisi koskaan päädytty. Jos olisin toipunut nopeammin ja tehnyt enemmän ja osannut pelastaa kaiken, en olisi tässä nyt.

Tiedänhän minä ettei se kaikki ole totta. Ei se voi olla.

Mutta. Jos.

Olen aloittanut tämän tekstin lukemattomia kertoja. Kaikki on hajonnut ympäriinsä ja kadonnut, kun olen yrittänyt sanoa jotain. En tiedä missä olen. Olen miettinyt tätä blogia. En minä halunnut tästä tulevan mitään tuskaisen, jäsentelemättömän erotilityksen purkupaikkaa. Mitähän olin kuvitellut? Että viileän analyyttisen välimatkan päähän laimennetuin tuntein (siihenhän minut on koulutettu, monellakin tapaa) järjestelmällisesti ja jäsennellysti purkaisin sen kaiken, mistä en itsekään vielä oikein tiedä yhtään mitään.

Ei kai se niin mene. Kai tämäkin on vain pakko kirjoittaa läpi. Osana tätä tarinaa.

Lähtö

Minä jään jälkeen muutamaksi päiväksi. Puran viimeisetkin siitä mikä joskus oli yhteinen koti. En halua lähteä täältä.

Tajusin, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli koti. Jotain mikä kuului minulle ja mihin minä kuuluin. Jotain mikä kantoi.

Minä haluan kotiin. En minä halua lähteä.

Peruskallio, suru, yksinäisyys

Tämä kaupunki, kahden järven välissä. Se lohduttaa ja kantaa minua kaiken tämän keskellä. Vaeltelen, istun rantakallioilla, mietin tulevaisuutta. Pyöräilen kaupungin toiselle laidalle istumaan toisen järven rannalle. Hyväksyn tilanteen, hyväksyn kivun ja sen tosiasian, että minun täytyy rakentaa elämäni uudelleen.

Niin monta asiaa on mennyt väärin, niin monta asiaa olisi pitänyt sanoa aiemmin, sanoa ääneen, sanoa rehellisesti. Niin monen asian ei olisi koskaan pitänyt tapahtua.

Silti olen onnellinen, että ne tapahtuivat.

Taistelen kaikin voimin katkeruutta vastaan. En halua antaa periksi ajatukselle, että olen liian sairas voidakseni koskaan rakastaa. Että olisin liian paha, huono ja hullu. Etten koskaan ansaitsisi olla onnellinen. Ettei koskaan enää.

Ei koskaan enää silti takoo päässä uudelleen ja uudelleen. Kaikki ne typerät ajatukset, ettei kukaan enää koskaan missään minua tyttö liian tytön näköistä tyttöä koskaan enää missään tämä vain kerran elämässä. Enkä minä edes usko sellaisia älyttömyyksiä.

Haluaisin olla paikoillani rauhassa levätä toipua lukea kirjoja katsoa elokuvia upota johonkin tanssia tehdä rääkkitreenejä seikkailla olla kevytmielinen tyttö mekoissa helmissä korkokengissä nauraa koskettaa tavoittaa matkustaa kauas ja tulla vähän toisenlaisena takaisin. Olla enemmän, parempi, ihanampi, minä, enkä se ikuinen sairas surkea harmaa rätti.

Elää välillä vähän. Herätä henkiin.

Poltan taas yhden tupakan liikaa ja vaellan kauemmas.

Kirje itselle

Kirjoitin tämän joskus kesällä. Yritän muistaa sen tänäänkin.


Jonain päivänä, kulta pieni.

Vielä jonain päivänä et herää enää öisin kauhuun / suruun / huoliin / vain siihen jatkuvaan automaattiseen valppaana ja varuillaan olo tunteeseen / särkevään lonkkaan / yksinäisyyteen / mihin tahansa inhottavaan asiaan / siihen tunteeseen, ettei kukaan maailmassa välitä tai rakasta.

Jonain päivänä vielä nukut levollista, palauttavaa unta vailla kaikkia häiriöitä.

Jonain päivänä tämä loputtomalta tuntuva itku vielä lakkaa. Jonain päivänä on voimia muuhunkin kuin hengissä selviämiseen.

Jonain päivänä tulet vielä vahvaksi. Jonain päivänä kaikki tämä nytkin tehty työ, joka tuntuu niin hyödyttömältä, alkaa kantaa. Se lakkaa tuntumasta siltä, ettei se johda mihinkään ja ettei sinulla ole oikeutta olla edes olemassa kun et kehity ja edisty.

Jonain päivänä pystyt tekemään asioita, joista haaveilet. Teet asioita, jotka tuntuvat hyvältä, etkä tunne itseäsi täysin merkityksettömäksi tässä maailmassa.

Jonain päivänä. Minä soisin sen olevan jo huominen. Ehkä huomisessakin voi olla jo pienen pieni pala sitä.

Jonain päivänä joku rakastaa sinua eikä se ole mahdotonta, vie kaikkia voimiasi ja kaikkea sitä uskomatonta elinvoimaa, joka sinussa on. Jonain päivänä pystyt rakastamaan kadottamatta itseäsi.

Jonain päivänä ei satu enää niin paljon. Jonain päivänä ei satu ehkä enää ollenkaan.

Jonain päivänä olet vapaa.

Jonain päivänä et enää ole yksin.

Jaksa vielä vähän.

Tulevaisuuspaniikkeja

Sunnuntaiaamu. Herään yksin, aivan liian aikaisin, kaikkiin päässä risteileviin asioihin. Sydän hakkaa.

Mitä teen? Missä olen? Jatkanko opiskeluja, miten pystyn, saanko koskaan töitä, miten tulen toimeen, tuleeko minusta koskaan normaali ihminen? Mikä on oikea ratkaisu tässä tilanteessa: keskitynkö tekemään opintoni kuntoutuksella loppuun vai menenkö kuntoutustutkimukseen ja työkokeiluun, vaihdanko alaa, valmistunko koskaan yhtään mistään miksikään? Tulenko aina olemaan köyhä ja sairas ja yksinäinen? Onko kaikki liian myöhäistä? Olenko huono ja epäonnistunut ja tehnyt kaikki mahdolliset väärät valinnat elämässäni?

Sunnuntaiaamujen pitäisi olla hitaita, raukeita, rauhallisia. Kahvi ja sanomalehti ja tässä ja nyt eikä missään muualla. Päivä jona tehdään ja ollaan tekemättä tasan mitä huvittaa. Ei pakko pakko paniikki heti kaikki koko elämä on pilalla.

Yritän puhua itselleni rauhoittavasti. Luettelen asioita, joita olen jo tehnyt tilanteeni hyväksi. Olen tehnyt paljon. Kaikki järjestyy kyllä jos jaksan vähän odottaa enkä räpiköi ja hätiköi ympäriinsä. Elämä järjestyy ihan varmasti.

En silti pysty rauhoittumaan, olemaan tässä, nyt, keskittymään yhtään mihinkään.

Olen ollut tässä paniikkitilassa heinäkuusta lähtien, kun kuntoutustukeni yhtäkkiä hylättiin. Tai jatkettiinhan sitä, kokonaista kaksi kuukautta haetun vuoden sijaan. Minun pitäisi olla tyytyväinen, että asiat lopulta järjestyivät nopeasti ja saan opiskella opintoni ammatillisena kuntotuksena loppuun, mutta tässä tilanteessa olen lähinnä kauhuissani. Tuntuu kuin sairauteni olisi jotenkin yhtäkkiä kadonnut kuntotustuen hylyn myötä, ja aivan kuin minun pitäisi nyt yhtäkkiä hypätä monen vuoden jälkeen normaaliin elämään kaikkine vaatimuksineen, opiskeluineen, töineen. Pärjätä täydellisesti.

Olen yrittänyt hahmottaa, mistä tässä on oikeastaan kyse. Olen edelleen kuntoutuksessa eikä se tarkoita, että minun pitäisi pystyä täysipäiväiseen opiskeluun ja työntekoon, mutta en pysty käsittämään sitä. Pelkäänkö sitoutua opintoihin ja niiden loppuun saattamiseen? Pelkäänkö epäonnistuvani taas? Vaikuttaako minuun näin paljon Kelan absurdi päätös siitä, että muka olen täysin työkykyinen? Sysääkö ero minut hysteerisesti etsimään uutta elämää? Taistelenko näin vimmaisesti sitä vastaan, miten toinen on nähnyt minut pelkkänä sairautena eikä juuri muuna? Olisinko ollenkaan tällaisessa tilanteessa jos eroa ei olisi?

Sairastamiseni tuntuu kadonneen kaikkien viime aikoina tapahtuneiden asioiden alle. Ongelmana on se, että alan vaatia itseltäni täydellistä pärjäämistä sen sijaan, että hyväksyisin tilanteeni ja ymmärtäisin, että tilanne on äärimmäisen kuormittava ilman psyykkisiä sairauksiakin. Minä en ole vielä kunnossa, enkä todellakaan ole maagisesti tullut yhtäkkiä kuntoon viime kuukausien aikana. Minulla on yhä edelleen ja tulee olemaan päiviä jotka luisuvat käsistä.

Minun ei tarvitse jaksaa. Saan surra, olla pysähdyksissä, antaa unelmien ja suunnitelmien odottaa. Saan keskittyä hyvinvointini edistämiseen kaiken suorittamisen sijaan. Hengittämisellä on väliä, niillä asioilla, jotka joskus ovat tehneet minut onnelliseksi. Joku minussa puhuu rauhallisella äänellä, rauhoittelee ja sanoo, että kaikki järjestyy kyllä. Joku toinen taas ei usko, sen sydän hakkaa ja se kirjoittaa työhakemuksia paniikissa ja yrittää pistää kaiken uusiksi, suorittaa eteenpäin. Se ei rauhoitu vaikka sille sanoisi mitä. Se herättää minut aamulla aina liian aikaisin eikä anna hetkenkään rauhaa. Mitä minä teen niiden kanssa?

Miten paljon yksi ihminen voi kestää? Missä kohtaa sitä vain romahtaa kaiken alle? Miten selviän tästä?

Arki

Aamuisin unesta aina ensimmäisenä vastassa on kipu. Aina kipu.

Leikin urheaa. Päivisin yritän opiskella ja iltaisin teeskentelen, että kaikki on normaalisti. Hajoan kappaleiksi toisen uudesta elämästä, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei se niin yksinkertaista ole. Nielen kyyneleitä ja ikävöin toista kuollakseni, vaikkei hän ole vielä edes lähtenyt. Yritän tukeutua ihmisiin, mutta päädyn leikkimään urheaa ja hajoan vasta jälkeenpäin.

Yksi vaikeimpia puheluita on soittaa uudelle vuokranantajalle ja sanoa ottavansa tarjotun asunnon. Alkaa konkreettisesti kuvitella itsensä kaupunginosaan, johon ei ollut ajatellut enää palata. Vielä vaikeampaa on sanoa vanhalle, maailman ihanimmalle vuokranantajalle joutuvansa muuttamaan.

Terapiassa jauhetaan pelkästä erosta niin kauan etten tiedä enää mitä uskon ja mikä on totta. Katoavatko ne asiat eron myötä, sillä enää vierellä ei ole sitä toista, jonka läsnä- ja poissaolo laukaisee paniikkeja ja vajoamisia. Pitäisihän minun tietää, ettei sekään niin yksinkertaista ole. En tiedä missä olen minkään kanssa.

Palasin tanssisalin peilien eteen parin kuukauden tauon ja viikkojen liikuntakiellon jälkeen. Kauhunsekaisin tuntein ja peläten, ettei se kanna. Ennen tuntia aloin itkeä helpotuksesta ja tunnin jälkeen itkin kivusta. En tiedä kantaako se, sillä kehoni ei kanna. Sillä kipu, yleinen voimattomuus ja piruetit, joissa hävitän kaiken mitä olin tekemässä. Sen täytyy kantaa, sillä minulla ei ole enää mitään muuta millä selvitä tästä kauheasta ajasta.

Haluaisin olla ihan tavallinen tyttö. Sellainen joka opiskelee, käy töissä ja on matkalla jonnekin. Sellainen, jolla on muutakin kuin vain kuolleita unelmia ja yksinäisiä päiviä.

Pelkään huomista. Kipua, hälytystilaista heräämistä liian aikaisin toisen lähtöön, päivää joka pitäisi vain jaksaa elää. Asioita, joita täytyy hoitaa. Haluaisin vain levätä.

Istuin loppukesän viimeisiä, uskomattoman kauniita iltoja rannassa, laskevassa auringossa ja kerroin itselleni unelmia. Hoin yhä uudelleen, että täytyy selvitä, että selviän, ja vielä jossain on ihmeellisiä, kauniita asioita, minulle. Enää en ole siitä varma. Liian moni asia on hajalla.

Halusin, että tämä ikuinen selviytyminen joskus loppuisi. En tainnut tietää siitä mitään.

Tyttö joka erosi

En ollut ajatellut, että blogistani tulee tällainen. En ollut ajatellut näiden kaikkien asioiden tapahtuvan.

Inhoan tätä levottomuutta, jonka yksinäisyys saa aikaan. Samalla maanisella vimmalla kuin muutamaa viikkoa aiemmin selvitin sairauskuvioiden kanssa solmuun menneitä käytännön asioita olen nyt yrittänyt etsiä asioita paikkaamaan tyhjiötä, johon koko elämäni on syöksynyt. Asioita, ihmisiä, uusia suuntia. Samaan aikaan kuin kaikki entinenkin on vielä aivan levällään. Kaikki rutiinit, joiden varaan olin rakentanut hajoavat ja minä räpiköin epätoivoisena joka suuntaan.

Kohta varmaan huomaan syksyni olevan aivan liian täyteen ahdettu. Tiedän, että minun pitäisi nyt keskittyä opiskeluun, mutta kammoan yli kaiken yksinäisyyttä, joka minua on vastassa yliopistolla. Sitä, että olen jo monta kertaa pudonnut ja epäonnistunut, ulkopuolinen ja niin paljon huonompi kuin kaikki muut. Opiskellut vuosikausia, vaikka valmistua olisi pitänyt jo ajat sitten.

Enkä pysty keskittymään mihinkään. En jaksa kiinnostua asioista, jotka ennen tuntuivat kantavan kaiken sen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden ylikin. Asioista, joiden piti olla minulle elämää suurempia. Vielä jokin viikko sitten vakuutin Kelalle opiskelumotivaatiotani ja -kykyäni ammatillista kuntoutusta varten. Nyt en enää tiedä. Tuntuu, etten tule selviämään. Haluaisin laittaa kaiken uusiksi.

Haluaisin kaiken tapahtuvan nyt heti. En voi levätä ennen sitä. En voi pysähtyä, sillä pelkään luovuttavani. Jääväni ikuisesti yksin tyhjiöön. Pelkään kipua, sillä tiedän, että tämä kaikki sattuu enemmän kuin koskaan olin osannut kuvitellakaan. Pelkään, että jos päästän irti siitä että yritän väkisin, romahdan enkä koskaan enää nouse. En tiedä millä elän. Jollain alkukantaisella selviytymisvietillä.

Kai tämä on se kohta, jossa heitetään jonnekin jääkylmään mustaan, paksuun veteen ja vedetään pois kaikki mihin voi tarttua. Katsotaan mitä tapahtuu. On ne kaksi vaihtoehtoa. Joko selviää tai ei. Jälkimmäistä en ole uskaltanut edes ajatella.

Puolentoista kuukauden kuluttua asun taas yksin. En tiedä missä. En pelkää yksin asumista, sillä hänen kanssaankin asuimme kauemmin erillään kuin yhdessä. Pelkään yksinäisyyttä, sillä tiedän mitä se on. Pelkään arkea, joka lyö vasten kasvoja, päiväkausia jolloin kukaan ei kysy mitään, ei odota takaisin. Kukaan ei raivoa kanssani asioista, jotka maailmassa ovat pielessä eikä laula kanssani typeriä itse keksittyjä lauluja. Lohduta kanssani lapsia ja pidä minua käsistä kiinni tässä maailmassa kun vajoan. Pelkään kaikkia niitä paikkoja, jotka tässä kaupungissa voivatkaan tehdä kipeää.

Pelkään hautautuvani johonkin lähiöön yksin kuolemaan suruun.

Vakuutan itselleni etten ole enää se sama tyttö kuin viisi tai kuusi vuotta sitten. Minä en voi enää pudota siihen samaan takaisin. Mutta entä jos sittenkin? Entä jos mikään ei olekaan muuttunut?

En haluaisi lähteä täältä. Tämä oli unelma, jota en osannut tai uskaltanut edes kuvitella vielä pari vuotta sitten. Pieni pala puutaloidylliä ja huumaavan omenantuoksuisia loppukesän öitä. Ällöttävän kaunista minä tahansa vuodenaikana. Paikka, johon olimme ajatelleet jäävämme. Koti. Vielä puolitoista kuukautta tässä särkyneessä unelmassa.

Minä tuhosin sen kaiken. Kaikki ne asiat tuhosivat sen kaiken.

Sister life

Tänä kesänä olen taas lukemattomia kertoja herännyt aamuyöstä miettimään kuolemaa. Olen miettinyt miten ja missä, konkreettisesti, käynyt läpi tapoja, mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Olen pyöritellyt päässäni kuvia ja kohtauksia, kuinka se lopulta tapahtuisi.

Aina olen lopulta tullut siihen lopputulokseen, että minä haluan elää. Se tunne on voimakas, alkukantainen ja kipeä eikä jätä minulle vaihtoehtoja. Minä haluan elää. Niin paljon, että se sattuu aivan käsittämättömästi. Haluan elää silloinkin, kun voimat ovat loppu enkä jaksaisi enää yhtään eteenpäin. Se on pahinta. Jokin minussa ei anna luovuttaa.

Muistan sen vuoden kun tapasin puolisoni. Oikeastaan olin tavannut hänet ensimmäisiä kertoja jo paljon aiemmin, mutta sinä keväänä me aloimme hiljalleen tutustua paremmin ja lähentyä toisiamme. Olin luvannut itselleni – minä joka en koskaan tee uudenvuodenlupauksia – että se vuosi olisi viimeiseni. Takana oli elämäni siihen asti vaikeimmat ajat ja olin ajatellut, että katson vielä yhden vuoden. Jos en saa elämääni muuttumaan parempaan ja olen vuoden lopussa vielä yhtä onneton ja masentunut, päätän elämäni.

Sitten tuli hän. Ihmeellinen tyttö ja ihmeellisiä asioita. Puolessa välissä vuotta huomasin olevani onnellinen. Seuraavana uutena vuotena matkalla jossain Euroopan suurkaupungeista sain paniikkikohtauksia pelosta, kun tajusin mitä oli tapahtunut, että olin pyörtänyt lupaukseni ja minun todella täytyisi elää. Vähän aavistinkaan vielä, mitä olisi edessä.

Huolimatta siitä, että kaikki vaikein oli ja on ehkä vieläkin vasta edessä, sanoisin näinä vuosina olleeni onnellinen. Ristiriitaisesti, vaikeasti ja kipeästi onnellinen. Olen ollut hyvin sairas ja tämä on ollut elämäni kauheinta, vaikeinta ja ruminta aikaa, mutta ehkä silti lopulta onnellinen. Vähintäänkin onnekas. Ei ole itsestään selvää, että joku vierellä kestää vuosia tällaista pahaenteistä ja epämääräistä prosessia kaikkine epätoivon hetkineen. Olen saanut jakaa tästä kaikesta edes jotain maailman ihanimman tytön kanssa (tai olen tuhonnut maailman ihanimman tytön vetämällä hänet mukaan johonkin tällaiseen).

Vaikka uusia vuosia tuli yksi toisensa jälkeen kuin huomaamatta, mietin silti toisinaan salaa kaiken lopettamista. Ajattelin, että jos hän lähtee niin tapan itseni. Kammottava ja itsekäs ajatus, mutta sanon sen suoraan. Minä olen ajatellut niin. Olen tuntenut eläväni lainattua tai varastettua aikaa, jotain sellaista mikä ei oikeasti kuulu minulle ja mikä voidaan koska tahansa ottaa pois, koska minä en ansaitse olla onnellinen. Olen aina pelännyt liikaa ja ollut liian kiinni hänessä. Samaan aikaan teeskennellen olevani kaukana. Ehkä vieläkin. Onneksi olen sittemmin ymmärtänyt monta asiaa. Esimerkiksi oman vastuuni omasta elämästäni. Olen vain tehnyt liian monta asiaa väärin, ja saattaa olla liian myöhäistä yrittää korjata kaikkia virheitä.

Nyt hän lähtee ja minä haluan elää enemmän kuin koskaan.

Ehkä kesä viimein loppuu. Terapia alkaa taas huomenna. "Kaikki ne asiat” (taas yksi niistä sievistelevistä kiertoilmauksista) eivät ole aikoihin tuntuneet olevan niin epätodellisen kaukana, kaiken tämän muun myllerryksen alla. Musertuneina piiloon vihlovaksi kivuksi lonkkaani.

Ero

Anteeksi, Siri Hustvedt, että haukuin Kesä ilman miehiä -romaanisi eron (tai paussiksihan sitä siinä kutsuttin) jälkeisen psykoosiin vajoamisen kuvauksen epäuskottavaksi. Vähänpä minä tiesin, kun viisastelin nenäkkäästi romaanistasi viime keväänä ja siinä sivussa lähes poltin itseni loppuun taas kerran. Taisin polttaa loppuun samalla jotain muutakin.

Nyt en ole nukkunut kunnolla yli kahteen viikkoon ja nukun aina vain vähemmän yhä tukevammaksi käyvästä lääkityksestä huolimatta, sydämeni hakkaa jatkuvasti ulos rinnasta, hengittäminen sattuu ja pelkään puhuvani ääneen julkisilla paikoilla. Sekoan ja koko ajan vain sekoan. Olen avautunut puolitutuille ja juoksen itkuisena psykiatrisen sairaanhoitajan (minähän inhoan niitä!) vastaanotolla. Minä, joka en koskaan itke, ainakaan julkisesti. Minä sekoan.

Eikä mikään ole vielä edes lopullista (ehkä juuri siksi).

Eihän puoli vuosikymmentä tietysti ole juuri mitään vasten romaanisi useita vuosikymmeniä. Silti. Miten ihmeessä sellaisen jälkeen voi päästää irti. Kaiken sen jälkeen mitä on koettu. Kaiken sen sitkeyden jälkeen, jolla tulevaa on rakennettu siitäkin huolimatta, miten kaksi rikkinäistä ihmistä voikaan satuttaa tosiaan. Huominen on aina tullut, vaikka joskus on tuntunut käsittämättömältä miten.

Itsekkäästi itken kaiken epäreiluutta. Lapset itkevät. (En tiedä miksi puhun monikossa, en tiedä miksi puhun lapsista ylipäätään). Juuri kun olin onnistunut työstämään läpi joitain isoja, vaikeita asioita ja sysännyt kaikkea vähän eteenpäin. Juuri kun kehoni vasta kaikkien näiden vuosien jälkeen oli alkanut vähitellen avautua hänelle ja pelkän kauhun sijaan näin toivoa hyvistä ja kauniista asioista. Juuri kun ja ehkä juuri siksi.

Ja kuinka itsekäs olenkaan valittaessani omia asioitani. Hänhän on aivan loppu. Selvästikään ei pelkästään minun kanssani, mutta en minä tee asioita yhtään helpommiksikaan. En osaa, en mahdu tähän.

Minulla on naiivi, typerä unelma jostain, mikä voittaa kaiken pahan. Yhdessä kasvamisesta, omanlaisestaan perheestä, päivistä jotka vain ovat kuin huomaamatta valuneet vuosiksi. Vapaudesta, tilasta, kunnioituksesta. Kiitollisuudesta.

Samaan aikaan olemme imeneet toisistamme kaiken elinvoiman. Tulleet ilkeiksi ja katkeriksi toisillemme.

Minä en menetä toivoani ennen kuin luovutan tämän asunnon avaimet. Enkä usko, että silloinkaan. Se varmaan tuhoaa minut.

Kesä on kauheaa aikaa. Kaipaan syksyä ja rutiineja, niitä omia asioita, jotka kannattelevat minua huolimatta kaikesta muusta. Samalla pelkään aivan hillittömästi, etteivät ne enää kannakaan, että voimani ovat lopussa enkä jaksa enää.

Huojuvia askelia

Ajattelin jo pari vuotta sitten, että joka päivä pitäisi ottaa edes yksi pieni askel pois eristäytymisestä. Askel, vaikka aivan olemattoman pienikin, muita ihmisiä kohti. Sana tai hymy, pieni pala tätä tarinaa. En ole pystynyt siihen kovinkaan hyvin. En ole ymmärtänyt mitä se todella tarkoittaa. Olen antanut itseni hävitä, liueta toiseen ihmiseen ja kadota jäljettömiin. En ole uskaltanut. Jos mukaan ei lueta hoitotahoja, vain yksi ihminen on tiennyt pieniä palasia siitä missä olen todella kulkenut ja millaisten asioiden kanssa riuhtonut. Nähnyt enemmän kuin muut, niin hyvässä kuin pahassa.

Se johtaa lopulta tuhoon. Olen kadonnut ja huuhtoutunut jäljettömiin. Uskotellut itselleni, ettei se haittaa juuri nyt, ehkä vielä joskus ja jonain päivänä, sitten kun jaksan paremmin, ja mitä kaikkea. Ei se niin mene. Jollei niitä askelia ota, tulee katkeraksi ja hävittää kaiken, menettää ihmisen, jonka kanssa on elänyt viimeiset vaikeat mutta viiltävän onnelliset vuodet, elää vain puoliksi ja kadottaa näkymän parempaan tulevaan. Olen tiennyt sen kaiken koko ajan, mutta jokin on estänyt minua tekemästä asioita. Minulla ei ole ollut voimia taistella vastaan. Viime aikoina kaikki on käynyt yhä vaikeammaksi ja pahimman kautta olen viimein todella ymmärtänyt, ettei näin voi elää. Joskus on vain pakko repiä itseään eteenpäin. Pelko ja häpeä eivät saa voittaa.

Olen viime aikoina ottanut pari pientä, mutta minulle suurta askelta pois tästä yksinäisestä kuplasta. Kurotan kohti ja eteenpäin ja uhmaan sitä alkukantaista uskomusta, ettei kukaan pidä tai muista tai kaipaa. Pyydän apua, jos tarvitsen. Muistutan itseäni siitä, että minulla on oikeus olla olemassa. Minä en suostu menemään taaksepäin. Teen kaikkeni pitääkseni kiinni hyvistä asioista ja yritän kestää ne, jotka eivät ole minun käsissäni. Punon auki, solmu kerrallaan, tätä mahdotonta.

Olen tässä. Astun eteenpäin ja kannan seuraukset. Ei siihen sisäiseen kaaokseen, joka tästä kaikesta seuraa, kuole. Askeleet potkivat pahasti taaksepäin enkä ole koskaan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi, mutta tartun pieniin rohkaiseviin eleisiin ja jatkan. Jätän itselleni rohkaisevia viestejä päiväkirjani sivut täyteen ja yritän olla hajoamatta. Hoen yhä uudelleen, että kaikki järjestyy vielä.

Alku: these unwritten diaries

Tämä sekava alku.

En ole uskaltanut kirjoittaa näitä sanoja, vaikka olen haaveillut siitä jo pitkään. Viimein ajauduin pisteeseen, jossa ei ollut enää vaihtoehtoja. Minun täytyy tehdä tämä, täytyy kirjoittaa tämä tarina, tavalla tai toisella. Tai antaa sen itse kirjoittaa itsensä, miten vain. Tai no, tarina. Välähdyksiä pimeässä korkeintaan.

(Mikä tarina, onko sinulla sellaista? Ei ole mitään tarinaa, tai jos on, se on keksitty, väkisin kasaan liimattu. Kuviteltu.) Miten vain.

Tuijotan sivua ja kadun. Kadun ja ahdistun ja pelkään. Mitä olen mennyt tekemään? Miksi pelkään näitä sanoja?

Onko minulla oiketta näihin sanoihin? Onko minulla oikeus kertoa?

Täytyy olla.

Ehkä on aika yrittää astua esiin. Tämä on minun yritykseni kurkottaa kohti maailmaa, lakata olemasta näkymätön. Toipua.

Ehkä kaikki kiertyy auki vähitellen.